Pieni mies katosi kuitenkin pimeyteen ja jätti nyörinuttuisen aivan kangistuneena seisomaan paikalleen.
— Mikä kumman otus hän on miehiään? ajatteli nyörinuttuinen. Hän ihmetteli kotvan, selvisi sitten kummastuksestaan ja muisti omat asiansa. Hän alkoi kävellä edestakaisin ja katseli edelleen äärettömän monikerroksisen talon porttia. Sumu alkoi laskeutua — tämä ilahdutti hieman nuorta miestä, sillä sumussa hänen kävelynsä herätti vähemmän huomiota, vaikkapa se muutenkin saattoi pistää korkeintaan jonkun toivotonna kaiken päivää samalla paikalla seisoneen ajurin silmiin. — Suokaa anteeksi…
Kävelijä säpsähti jälleen. Supiturkkinen herra seisoi toistamiseen hänen edessään.
— Suokaa anteeksi, että jälleen… hän alkoi, — mutta te, te — olette varmaan hyvä ihminen! Älkää pitäkö minua erityisenä henkilönä yhteiskunnallisessa mielessä, vaan suvaitkaa, ihmisenä vain… edessänne, hyvä herra, on ihminen, joka kunnioittavimmin pyytää apua…
— Jos vain voin… kuinka voin palvella teitä?
— Ajattelette kai, että tahdon pyytää teiltä rahaa, sanoi salaperäinen herra. Hänen suunsa vääristyi, hän naurahti hermostuneesti ja vaaleni.
— Mutta, ei suinkaan…
— Ei, näen, että häiritsen teitä! Nähkääs, olen aivan muserrettu, melkein mielettömyyteen saakka; älkää suinkaan uskoko…
— Asiaan, pyydän, asiaan, vastasi nuori mies ja nyökkäsi kehottavasti ja kärsimättömästi päätään.
— Ah, niin pitkälle on siis tultu! Te huudatte minulle: asiaan — ikään kuin olisin jokin huolimaton lurjus. Olenhan aivan järjiltäni! Miltä minä nyt näytän teistä alennuksessani, sanokaa suoraan!