— Olkaa vihdoinkin vaiti! Oh…!
— Miksi pitää vainota näin katkerasti onnetonta miestä?
— Hän se on!
Jälleen kuului liikettä.
— Hän se on?
— Jaa, jaa, jaa! Mutta miksi annatte sen vaivata itseänne, eihän se ole teidän onnettomuutenne?
— Herraseni, herraseni, höpisi supiturkkinen mies kalveten ja huoaten. — Olen tietysti hämmentynyt… Olette nähnyt kyllin alennustani. Nyt on yö, tietysti, mutta huomenna… Muuten huomenna emme varmaankaan enää tapaa toisiamme, vaikkei minua lainkaan pelota teitä tavata — enkähän minä muuten olekaan se mies, hän on ystäväni, hän on Voskressenskin sillalla, totisesti, siellä hän on! Kysymys on hänen rouvastaan, vieraasta rouvasta! Onneton ihminen! Vakuutan teille! Olen hyvä tuttu hänen kanssaan, sallikaa, tahdon kertoa teille kaikki. Olen hänen ystävänsä, kuten voitte itse nähdä, sillä enhän muuten olisi näin hätäillyt hänen puolestaan. — Näette itse, olen hänelle parisen kertaa sanonutkin: "miksi menetkään naimisiin, rakas ystävä? Sinulla on virkasi, hyvät tulosi, olet arvossapidetty ihminen; miksi tahdot vaihtaa kaiken tämän mielistelynhaluisen naisen oikkuihin?" Sanokaapa itse! "Ei, minä tahdon mennä naimisiin", hän sanoo, "perheonni…" Siinä on nyt hänen perheonnensa! Ensin on mies pettänyt vaimoaan, nyt täytyy hänenkin juoda samasta maljasta… Suottehan minulle anteeksi, mutta minun oli pakko antaa tämä selitys. Hän on onneton ihminen, ja hänen täytyy juoda tämä malja — jaa… tässä supiturkkinen mies huokasi ikään kuin hän todellakin itkisi katkerasti.
— Piru vieköön heidät kaikki! Onko sitten liian vähän narreja? Mutta kuka te olette?
Nuori mies kirkui raivoissaan.
— Mutta kaiken tämän jälkeen… Teidän täytyy itsenne myöntää… Minä olin ylevä ja avomielinen teitä kohtaan… Tämä äänensävy!