Hän ei ensinkään tiennyt, mihin hänen oli juostava. Vain jotakin tehdäkseen hän juoksi toiselle puolelle ja silmäili vieraan aition avonaisesta ovesta vastakkaiselle puolelle. Tosiaankin! Kaikilla viidellä rivillä istui hänen paikkansa yläpuolella pystysuorassa rivissä nuoria naisia ja miehiä. Lappunen olisi yhtä hyvin voinut pudota kaikilta viideltä riviltä, sillä Ivan Andrejevitsh vainusi vilppiä kaikilta viideltä riviltä. Mutta se, mitä hän sieltä oli saanut nähdä, ei parantanut asiaa. Koko toisen näytöksen ajan hän juoksi käytävässä ympäriinsä eikä löytänyt mistään lepoa. Hän tahtoi mennä kysymään teatterin kassastakin toivoen sieltä saavansa tietoonsa henkilöt, jotka olivat ottaneet aitioita neljältä riviltä, mutta kassa oli jo suljettu.
Vihdoin kuului hillittömiä huutoja ja suosionosoituksia. Näytäntö oli lopussa. Nyt ryhdyttiin huutamaan esiintyjiä esiin, varsinkin kaksi ääntä jyrisi kaiken ylitse — molempien puolueiden johtajat. Mutta Ivan Andrejevitsh ei ajatellut niitä. Hänen päässään pyöri jo koko suunnitelma, miten hän menettelisi edelleen. Hän otti turkkinsa ja lähti G-kadulle keksiäkseen, yllättääkseen ja viedäkseen hänet pois ja yleensä esiintyäkseen hieman pontevammin kuin edellisenä päivänä.
Hän löysi pian talon ja aikoi juuri astua ovesta sisään, kun äkkiä aivan kuin hänen kainalonsa alitse nuori päällystakkiin puettu keikari livahti ohitse, jätti hänet ja nousi kolmanteen kerrokseen. Ivan Andrejevitsh luuli näkevänsä, että hän oli äskeinen keikari oopperasta, vaikkakaan hän ei silloin ollut nähnyt selvästi vierustoverinsa kasvoja. Hänen sydämensä pysähtyi. Nuori keikari oli jo kaksi kerrosta hänen yläpuolellaan. Vihdoin hän kuuli kuinka muuan ovi aukeni kolmannessa kerroksessa ovikelloa soittamatta, tulijaa oli siis odotettu. Nuori mies pujahti asuntoon. Ivan Andrejevitsh saapui kolmanteen kerrokseen ennen kuin tätä ovea ehdittiin sulkea. Hän tahtoi jäädä tuokioksi oven eteen seisomaan, harkita järkevästi askeleitaan ja sitten lopullisesti päättää jotakin ratkaisevaa. Samassa kuitenkin vaunut ajoivat kolisten talon eteen, katuovi aukeni melulla ja raskaat askeleet alkoivat ähkyen ja yskien kiivetä kolmanteen kerrokseen.
Ivan Andrejevitsh ei voinut kauempaa malttaa mieltään. Hän avasi oven ja astui asuntoon petetyn aviomiehen koko juhlallisuudella. Hänen vastaansa syöksyi sangen kiihtyneenä joku palvelustyttö, sitten näyttäytyi eräs mies, mutta Ivan Andrejevitshia oli mahdoton pidättää. Hän lennähti asuntoon kuin pommi, hän kulki kahden pimeän huoneen lävitse, sitten hän katsoi nuoren, kauniin naisen makuuhuoneeseen nainen vapisi koko ruumiiltaan ja tuijotti häneen niin kauhistuneena kuin ei lainkaan ymmärtäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa kuului sivuhuoneesta raskaita askeleita, jotka tulivat suoraan makuuhuonetta kohti: ne olivat samat askeleet, jotka olivat nousseet ylös portaita.
— Ah, Jumala! Hän on mieheni! huudahti nainen. Hän löi kätensä yhteen ja kalpeni vaaleaksi kuten aamupukunsa.
Ivan Andrejevitsh tunsi joutuneensa väärään paikkaan, tehneensä typerän ja lapsellisen kolttosen, ja ettei hän ollut kylliksi harkinnut askeleitaan. Nyt ei kuitenkaan enää ollut mitään tehtävissä. Ovi aukeni jo, ja — raskaista askeleistaan päättäen — arvokkaan painava mies astui huoneeseen.
En tiedä, kenä Ivan Andrejevitsh tällä hetkellä piti itseään! En tiedä, mikä häntä esti menemästä suoraan miestä vastaan ja sanomasta joutuneensa tänne erehdyksessä, tunnustamasta tietämättään menetelleensä näin sopimattomasti, pyytämästä anteeksi ja poistumasta — luonnollisesti hän ei olisi poistunut kovinkaan kunniakkaalla tavalla, mutta joskaan ei loistavasti, niin sentään soveliaalla ja suoralla tavalla. Mutta ei sinnepäinkään: Ivan Andrejevitsh käyttäytyi jälleen kuin pojannulikka, ikään kuin olisi yksinkertaisesti pitänyt itseään jonakin Don Juanina tai Lovelacena!
Ensin hän piiloutui vuodeverhon suojaan, ja myöhemmin, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi, hän vaipui maahan ja ryömi vuoteen alle. Pelko oli väkevämpi kuin järki, ja Ivan Andrejevitsh, joka itse oli petetty aviomies tai ainakin piti itseään sellaisena, ei sietänyt kohdata toista aviomiestä — kenties siksi, että pelkäsi loukkaavansa häntä läsnäolollaan. Olipa nyt niin tai näin — hän joutui vuoteen alle käsittämättä kuinka se tapahtui. Kummallisinta asiassa oli se, ettei nainen vastustanut.
Hän ei alkanut huutaa nähdessään miten sangen kummallinen ikämies etsi pakopaikkaansa hänen makuuhuoneestaan. Hän oli nähtävästi niin pelästynyt, ettei ilmeisestikään voinut käyttää kieltään.
Puoliso astui sisään ähkyen ja puhkuen ja tervehti vaimoaan sekä heittäytyi raskaasti istuimelle aivan kuin olisi hinannut ylös halkokasan. Kuului käheää ja lakkaamatonta yskintää. Ivan Andrejevitsh, joka oli muuttunut raivoavasta tiikeristä vapisevaksi karitsaksi, pelkäsi ja vapisi kuin hiiri kissan edessä. Hän uskalsi tuskin hengittää, vaikka hänen omasta kokemuksestaan olisi pitänyt tietää, etteivät kaikki petetyt aviomiehet pure. Tämä ei kuitenkaan johtunut hänen mieleensä — olipa sitten syynä älyttömyys tai jokin muu seikka. Varovasti, hiljaa, hiljaa kopeloiden hän alkoi vuoteen alla laittautua joten kuten mukavammin lepäämään. Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, kun hän kädellään sysäsi jotakin esinettä, joka alkoi liikkua ja puolestaan tarttui hänen käteensä!