Mitä kaikkea voikaan pälkähtää päähän, jonka tuollainen odottamaton tapaus huumaa! Ivan Andrejevitsh istui tuolillaan kivettyneenä, kuten tavallisesti sanotaan, puolikuoliaana. Hän oli varma siitä, että tapahtuman oli joku huomannut, vaikkakin salissa tähän aikaan syntyi pelottava meteli, kun yleisö huusi laulajatarta esiin. Hän istui siinä aivan hämillään, hän tuli tulipunaiseksi, hän ei uskaltanut kohottaa silmiään, ikään kuin hän olisi odottamatta tehnyt jotakin hävettävää — keskellä suurta seuraa. Vihdoin hän päätti kohottaa silmänsä.
— Miellyttävästi laulettu, hän huomautti vasemmalla puolellaan istuvalle keikarille.
Keikari oli innostuksen huipuilla. Hän taputti käsiään, mutta hänen vahvin puolensa oli pääasiassa jaloissa. Hän vilkaisi hajamielisesti Ivan Andrejevitshiin, asetti samassa kätensä kilveksi suunsa yläpuolelle, jotta ääni kuuluisi selvemmin ja huusi laulajattaren nimen saliin. Ivan Andrejevitsh, joka ei vielä ikinä ollut kuullut sellaista kurkkua, oli ihastunut.
— Hän ei ole huomannut mitään, hän ajatteli kääntyen ympäri. Paksu herra, joka istui hänen takanaan, seisoi selin häneen ja tähysteli lornjetillaan aitioita.
— Sekin on hyvä! ajatteli Ivan Andrejevitsh.
Etupuolella ei tietysti ollut huomattu mitään. Hän silmäili arasti ja iloisessa toivossa permantoaitiota, jonka vieressä hänen istuimensa oli. Silloin häntä värisytti kiusallinen tunne. Aitiossa istui kaunis nainen: hän peitti suutaan nenäliinallaan, istui tuolissaan selkä kenossa ja nauroi kuin riivattu.
— Ah, ne naiset, ne naiset, tuumi Ivan Andrejevitsh ja lähti pujottelemaan katsojain jalkojen ylitse ovelle. Ja nyt pyydän lukijoita arvostelemaan, tuomitsemaan minun ja Ivan Andrejevitshin välillä. Oliko hän todellakin oikeassa tällä hetkellä? Suuressa teatterissa on, kuten tietty neljä riviä aitioineen ja sitten vielä viides — parveke. Miksi on välttämättä edellytettävä, että paperi on pudonnut juuri määrätystä aitiosta, ehdottomasti tästä ainoasta aitiosta eikä mistään muusta — esimerkiksi viidenneltä riviltä, jossa myös istuu naisia? Mutta intohimo on yksisäikeinen, ja mustasukkaisuus on yksisäikeisin kaikista intohimoista maailmassa.
Ivan Andrejevitsh syöksyi lämpiöön, asettui lampun alle, mursi kirjeen auki ja luki:
"Tänään, heti näytännön jälkeen, G-kadulla — — — kujan kulmassa, K:n talossa, kolmas kerros oikealle, ensimmäinen ovi. Tule, sans faute, Jumalan tähden!"
Käsialaa Ivan Andrejevitsh ei tuntenut, mutta epäilemättä oli kysymys kohtauksesta. — Yllättää hänet, saada kiinni ja tukahduttaa vaara kohta alussa, oli Ivan Andrejevitshin ensi ajatus. Hänen mieleensä johtui myös heti paikalla todistaa vaimonsa syylliseksi, mutta miten hän tekisi sen? Ivan Andrejevitsh oli jo juossut melkein toiselle riville, mutta kääntyi sentään takaisin.