"Me vanhat oomme yhtä taipuvat aatoksin yli maalin ampumahan, kuin nuorisolta puuttuu useasti valpasta malttia." [Oikeastaan Poloniuksen sanat mainitussa näytelmässä. Suoment. muist.]
Ja vahtimestari katsoi syrjäkarein, kuten jo on huomautettu, hänen hännystakkinsa taskuun toivoen näkevänsä siellä tikarin. Siellä oli kuitenkin vain rahakukkaro eikä mitään muuta.
Ivan Andrejevitsh syöksyi saliin ja hänen katseensa lennähti tuokiossa toisen rivin aitioiden ylitse, ja — voi kauhua…! Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä: hän oli täällä! Hän istui eräässä aitiossa. Siellä oli myös kenraali Polovizyn rouvansa ja kälynsä kanssa; siellä oli myös kenraalin adjutantti — mitä nokkelin nuori mies; siellä oli vielä muuan siviiliherrakin… Ivan Andrejevits teroitti koko tarkkaavaisuutensa ja näkökykynsä, mutta voi sentään! Siviiliherra piiloutui salakavalasti adjutantin taakse ja jäi tuntemattomuuden hämärään.
Hän oli täällä ja oli kuitenkin sanonut, ettei tulisi tänne lainkaan!
Juuri tämä kaksimielisyys, joka jonkin aikaa oli käynyt ilmi Glafira Petrovnan jokaisella askeleella, vaikutti niin murhaavasti Ivan Andrejevitshiin. Tämä siviilinuorukainen saattoi hänet kokonaan epätoivoon. Hän heittäytyi aivan murjottuna istumaan paikalleen. Mutta mistä oikeastaan tämä epätoivo? Olihan se aivan yksinkertainen tapaus…
On huomattava, että Ivan Andrejevitshilla oli paikkansa aivan permantoaition vieressä. Lisäksi oli tuo häijynilkinen toisen rivin aitio aivan yläpuolella, eikä hän suureksi harmikseen voinut nähdä kerrassaan mitään siitä, mitä hänen päänsä päällä tapahtui. Sen tähden hän kiehui ja kuohui kuin samovaari! Koko ensimmäinen näytös meni aivan huomaamatta hänen ohitseen, hän ei kuullut ainoatakaan säveltä. Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee, löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan. Vihdoin ensimmäinen näytös oli lopussa. Samassa kun esirippu laskeutui, sankarillemme kuitenkin sattui tapaus, jota mikään kynä ei voi kuvailla.
Sattuu useinkin, että jostakin ylemmän rivin aitiosta putoaa alas teatteriohjelma. Kun kappale on pitkäveteinen ja katsojia haukotuttaa, on tämä heille kokonainen tapaus. Erityisellä kiinnostuksella he seuraavat tämän keveän paperin lentoa ylemmältä riviltä ja heitä huvittaa katsella sen leijailua permantoa kohden, jossa se varmaankin asettuu päähän, joka ei ole lainkaan sitä odottanut. Oikeastaan onkin omituista katsoa kuinka tämä pää joutuu neuvottomaksi (sillä se joutuu neuvottomaksi).
Ivan Andrejevitshille tapahtui kuitenkin jotakin, jota ei vielä koskaan ole nähty. Hänen kuten ennen on huomautettu, jokseenkin kaljuun — päähänsä ei lentänyt mitään teatteriohjelmaa. Myönnän, että minusta on melkein kiusallista sanoa mitä hänen päähänsä lensi, sillä onhan hieman ilkeää lausua, että mustasukkaisen, kiihtyneen Ivan Andrejevitshin arvoisaan ja paljaaseen, tarkoitan, osaksi tukattomaan päähän putosi niin sopimaton esine kuin esimerkiksi hajuvedellä pirskoteltu rakkauskirje. Ivan Andrejevitsh-parka, joka ei ollut lainkaan valmistautunut tähän onnettomaan ja iljettävään tapaukseen, hätkähti kuin hänen päähänsä olisi tarttunut hiiri tai jokin muu petoeläin.
Että kirje sisälsi rakkautta, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Se oli kirjoitettu hajuvedellä pirskotetulle paperille, juuri niin kuin rakkauskirjeet kirjoitetaan romaaneissa, ja taitettu petollisen pieneksi, jolloin sen mukavasti saattoi piilottaa naisen hansikkaaseen. Pyydettiinpä esimerkiksi teatteriohjelmaa ja samalla pistettiin pieni kirje näppärästi ohjelman sisään; kirje oli eräässä tietyssä kädessä, mutta — ehkä äkillinen, varomaton sysäys adjutantin kädestä lappunen luiskahtikin pienestä, levottomasti vapisevasta kädestä, ja siviilinuorukainen, joka jo oli ojentanut viattoman kätensä, saikin äkkiä kirjeen sijaan ainoastaan ohjelman, jolla hän ei osannut tehdä mitään. Kiusallinen, omituinen sattuma! Aivan oikein: mutta tunnustakaa pois: Ivan Andrejevitshille tämä oli vielä kiusallisempi.
— Prédestiné! hän kuiskasi kylmää hikeä valuen ja rypisti lappusen kädessään kokoon. — Prédestiné! Luodit sattuvat syylliseen, välähti hänen päässään. — Ei, ei niin! Onko minulla mitään syytä siihen? Mutta sanotaanhan: kaljuun päähän putoavat suurimmat rakeet ja niin edelleen.