— Kumikalosseissa hiottaa niin kovasti, sanoi nuori mies, näköjään rajattomalla osanotolla.
— Jean! Tuletko kohta?
— Siinä olette oikeassa, jalat hikoavat. Heti, heti sydänkäpyseni, meillä on vain niin huvittava keskustelu! Aivan niin, olette aivan oikein huomauttanut, jalat hikoavat… muuten, suokaa anteeksi, minä…
— Ei mitään.
- Minua on sangen suuresti ilahduttanut.
Supiturkkinen herra istuutui vaunuihin. Vaunut läksivät liikkeelle. Nuori mies seisoi yhä paikallaan ja seurasi niitä kummastuneella katseellaan.
MIES VUOTEEN ALLA
Seuraavana iltana oli näytäntö italialaisessa oopperassa. Ivan Andrejevitsh lennähti saliin kuin mikäkin pommi. Hänessä ei koskaan ollut huomattu niin palavaa musiikinrakkautta. Tiedettiin vain, että Ivan Andrejevitshia miellytti italialaisessa oopperassa hetkinen — nukkua; olipa hän parisen kertaa siitä puhunutkin, kuinka miellyttävää ja suloista se oli. — Primadonna naukuu kuin valkoinen kissanpoika, hänellä oli tapana sanoa ystävilleen, — se tuutii uneen kuin paraskin kehtolaulu.
Siitä oli kuitenkin jo kauan, kun Ivan Andrejevitshilla oli tapana puhua näin; niin oli laita vielä viime näytäntökauden aikana, mutta nyt — oi surkeutta — Ivan Andrejevitsh ei nuku edes kotonaankaan öisin. Kuitenkin hän lennähti kuin pommi täpötäyteen saliin. Teatterin vahtimestarikin säpsähti ja katsoi syrjäkarein herran taskuun, varmaankin odottaen näkevänsä kaikkien tapausten varalta valmiina pidetyn tikarin kahvan.
On mainittava, että siihen aikaan oli kaksi puoluetta, ja kumpikin puolue puolusti omaa primadonnaansa. Toiset puoluelaiset olivat — — ianeja, toiset sisteja. Molemmat puolueet rakastivat musiikkia niin suuresti, että teatterin vahtimestarit lopulta pelkäsivät kovasti tämän rakkauden erinäisiä ilmauksia — rakkauden joka kohdistui kaikkeen kauniiseen ja ylevään, molemmissa primadonnissa ruumiillistuneena. Sen tähden teatterin vahtimestari nähdessään harmaahapsisen vanhan miehen syöksyvän saliin niin myrskyisästi — muuten ei vielä aivan harmaahapsisen, mutta sentään ainakin viisikymmenvuotiaan, asianomaisine kuutamoineen päälaella, ja muuten näköjään vakavinta lajia — sen tähden hän muisti ehdottomasti Tanskan prinssin Hamletin sanat: