— Ah, monsieur Bobynizyn! alkoi nainen visertää. — Mistä te sitten tulette? Mikä sattuma! Ajatelkaa, minun hevoseni hurjistuivat… Mutta tässä on miehenikin! Jean! Monsieur Bobynizyn, Karpovin kutsuilla…
— Ah, sangen, sangen hauskaa! Otan pian vaunut rakas ystävä.
— Tee se, Jean, ota vaunut. Olen aivan pelästynyt, vapisen, teki kerrassaan pahaa… Tänään naamiaisissa, hän kuiskasi Tvorogoville. — Hyvästi, voikaa hyvin, herra Bobynizyn! Tapaamme varmaankin toisemme huomenna Karpovin kutsuissa…
— Ei, suokaa anteeksi, huomenna en tule. Mitä sitten huomenna, kun tänään jo näin… herra Bobynizyn jupisi vielä jotakin partaansa, raapaisi jättiläissaappaallaan, istuutui rekeensä ja ajoi tiehensä.
Vaunut ajoivat esiin, rouva nousi niihin. Supiturkkinen herra jäi seisomaan; näytti kuin hän ei kykenisi tekemään enää liikettäkään; hän silmäili tylsästi nyörinuttuista herraa. Nyörinuttuinen hymyili hänkin jokseenkin typerän näköisenä.
— Minä en tiedä…
— Suokaa anteeksi, olen iloinnut tuttavuudesta kanssanne, vastasi nuori mies tehden kumarruksen, uteliaana ja hieman ankarana.
— Minua on suuresti ilahduttanut…
— Luulen, että olette hukannut toisen päällyskenkänne…
— Minäkö? Ai niin! Kiitos, suuri kiitos. Taidan tämän jälkeen pitää kumikalosseja…