— A! c'es vouz! huusi Glafira Petrovna ja riensi teeskennellen iloa hänen luokseen. — Ah, Jumala! Olin Polovizynillä. Silloin voit käsittää… tiedät, he asuvat nyt Ismailovskin sillalla, sanoin sen sinulle, muistatko? Otin sieltä reen. Hevoset hurjistuivat, lähtivät karkuun, reki kaatui tuskin sadan askeleen päässä täältä. Kuski otettiin kiinni, olin suunniltani. Onneksi monsieur Tvorogov…
— Kuinka?
Monsieur Tvorogov näytti pikemminkin suolapatsaalta kuin monsieur
Tvorogovilta.
— Monsieur Tvorogov näki minut täällä ja tahtoi minua saattaa, mutta nythän te olette täällä. Voin vain kiittää teitä lämpimimmin, Ivan Iljitsh…
Nainen ojensi kivettyneelle Ivan Iljitshille kätensä; hän ei puristanut tämän kättä, hän melkein nipisti sitä.
— Monsieur Tvorogov! Tuttava. Skorlupovin tanssiaisissa meillä oli ilo nähdä toisemme, olen sen luullakseni sanonut sinulle. Etkö sitten enää muista, Koko?
— Ah, tietysti, tietysti? Ai niin, minä muistan kyllä, aloitti supiturkkinen herra, jota nimitettiin Kokoksi. — Sangen hauskaa, sangen hauskaa!
Ja hän puristi lämpimästi herra Tvorogovin kättä.
— Kenen kanssa puhelette? Mitä tämä merkitsee? Minä odotan täällä… kuului käheä ääni.
Ryhmän edessä seisoi tavattoman pitkä olento miehekseen. Hän otti lornjettinsa ja tähysti tarkkaavaisesti supiturkkista herraa.