— Mutta miksi olettekin niin paksu?
— Ah, Jumala! En ole koskaan ollut näin alentavassa tilanteessa!
— Jaa, alempana ei voi olla.
— Mutta herraseni! En tiedä, kuka olette, en käsitä kuinka tämä tapahtui, mutta olen täällä erehdyksestä; en ole se, joksi minua luulette.
— En olisi luullut teistä mitään, jollette olisi tyrkkinyt minua.
Vaietkaa nyt vihdoinkin.
— Herraseni, jollette väisty, saan halvauksen. Saatte vastata kuolemastani. Vakuutan teille… olen kunniallinen mies, olen perheenisä. Enhän voi jäädä tänne…
— Itsehän olette tänne ryöminyt. No, siirtykää! Siinä on teille tilaa, mutta kauemmaksi en voi mennä.
— Jalo nuori mies! Hyvä herra, huomaan erehtyneeni teidän suhteenne, sanoi Ivan Andrejevitsh ihastuksissaan ja kiitollisena saamastaan lisätilasta kangistuneita jäseniään oikoen. Ymmärrän myös teidän ahtaan asemanne, mutta minkä sille voi? Huomaan teidän ajattelevan minusta pahaa. Suvaitkaa, että nostan mainettani silmissänne, sallikaa minun sanoa kuka olen. Olen tullut tänne omaksi vahingokseni; vakuutan teille, etten ole täällä siitä syystä kuin luulette… olen hirveän huolissani.
— Vaietkaa nyt vihdoinkin! Ettekö sitten käsitä, että joudumme helvetin kattilaan, jos joku kuulee meidät. Sst… hän puhuu. Vanhuksen yskä näytti tosiaan helpottavan.
— Niin sydänkäpyseni, hän sanoi valittavalla äänellään. — Niin, kh-kh! Ah! Tämä onnettomuus! Fedossei Ivanovitsh sanoo myös: koettakaa kamomillateetä. Kuuletko sydänkäpyseni?