Suuttuneena hän kohotti majavakauluksensa ja alkoi jälleen varovaisesti kävellä suuren talon porttikäytävän edustalla. Hän oli raivoissaan.
— Miksei hän tule? hän ajatteli. — Kello on pian kahdeksan.
Jokin torninkello löi kahdeksan.
— Ah! Piru vieköön hänetkin!
— Suokaa anteeksi!
— Suokaa te minulle anteeksi, että teitä niin… Mutta te juoksitte niin äkkiä tielleni, että aivan pelästyin, puolusteli kävelijä rypistäen otsaansa.
— Tulen jälleen luoksenne. Minun täytyy näyttää teistä levottomalta ja omituiselta ihmiseltä!
— Pyydän kohteliaimmin teitä puhumaan ilman tarpeettomia puheenparsia ja kiertelyjä. Enhän vielä tiedä, mitä tahdotte…
— Teillä on kiire? Nähkääs… Tahdon sanoa teille kaiken suoraan, ilman kiertelyjä. Minkäs sille voi! Asiat vievät usein aivan eriluontoisia ihmisiä yhteen… Mutta näen, että olette kärsimätön, hyvä herra! Siis… muuten en tiedä, kuinka sen sanoisin. Etsin erästä naishenkilöä — olen nyt päättänyt kertoa teille kaiken. Minun täytyy nimittäin tietää, minne tämä nainen on mennyt. Kuka tämä nainen on… luulen, ettei teidän tarvitse tietää hänen nimeään, nuori mies.
— No, edelleen!