— Edelleen! Teidän äänensävynne puhuessanne minulle…! Suokaa anteeksi… kenties olen loukannut teitä, kun nimitin teitä nuoreksi mieheksi, mutta en tahtonut suinkaan… Lyhyesti, jos tahdotte osoittaa minulle sen ystävällisyyden, että… niin… eräs rouva… tarkoitan, nimittäin, eräs säädyllinen rouva, kunniallisesta perheestä, tuttavapiiristäni — olen ottanut tehtäväkseni — minulla itselläni nähkääs ei ole lainkaan perhettä…
— No!
— Asettukaa minun asemaani, nuori mies. Ah, jo taas! Suokaa anteeksi, nimitän teitä aina nuoreksi mieheksi! Jokainen silmänräpäys on kallis… Ajatelkaa: tämä nainen… Mutta ettekö voi sanoa minulle, kuka oikeastaan asuu tässä talossa?
— Jaa… siinä asuu paljon väkeä.
— Niin juuri… Tarkoitan, olette aivan oikeassa, vastasi supiturkkinen herra ja naurahti hiljaa. — Tunnen olevani hieman hämmentynyt… Mutta miksi sanoillanne on tällainen sävy? Näettehän, myönnän avomielisesti, että olen hieman hämmentynyt. Jos olette pilkallinen, niin olette nyt nauttinut alennustilastani aivan kylliksenne… Tarkoitan, käytökseltään hieno nainen, se on: sisällöltään keveähkö anteeksi olen niin hämmentynyt — aivan kuin puhuisin kirjoista… sisällöltään keveistä kirjoista! Onhan viisastellen keksitty, että Paul de Kock on sisällöltään kevyt, että koko turmelus johtuu Paul de Kockista… sillä…
Nuori mies katsoi säälivästi supiturkkiseen mieheen. Tämä näytti tosiaankin olevan kaksinverroin hämmentynyt. Hän vaikeni, silmäili toista mielettömästi ja tavoitteli häntä, ilman mitään näkyvää syytä, vapisevin käsin nyörinutun kauluksesta.
— Kysytte minulta, kuka asuu tässä talossa? sanoi nuori mies hieman peräytyen.
— Niin, täällä asuu paljon väkeä, sanoitte te.
— Täällä, tiedän, täällä asuu myös Sofia Ostafjevna, sai nuori mies sanotuksi kuiskaten ja eräänlaisella säälillä.
— No, nähkääs, nähkääs! Onko teillä tarkempia tietoja?