— Oi Jumala, oi Jumala!
— Te harjoitatte vallattomuutta, pelästytätte nuoren naisen, siveän rouvan, joka ei tiedä, mihin ryhtyä hädissään ja kenties tulee siitä sairaaksi. Viette rauhan vanhalta mieheltä, jota vaivaavat peräpukamat ja joka tarvitsee ennen kaikkea rauhaa — ja miksi tämä kaikki? Koska te olette kuvitellut joitakin mielettömyyksiä ja juoksentelette nyt niiden takia kaikki kujat! Ymmärrättekö, käsitättekö missä ilkeässä asemassa olette? Tunnetteko sen?
— Hyvä herraseni! Tunnen sen, mutta teillä ei ole oikeutta
— Vaiti! Kuka kysyy oikeutta? Ettekö käsitä, että tämä vanha mies, joka rakastaa vaimoaan, voi tulla mielipuoleksi, kun hän näkee teidän ryömivän esiin vuoteen alta? Mutta ei, ei teissä ole miestä aiheuttamaan näytelmää! Kun ryömitte esiin, saa luullakseni jokainen, joka teidät näkee, naurutaudin. Tahtoisin vain nähdä teidät valossa, olette varmaankin hullunkurinen.
— Ja te? Te juuri olette tässä tapauksessa hullunkurinen. Tahtoisin nähdä myös teidät.
— Te, niin te!
— Teillä on varmaan siveettömyyden leima kasvoillanne, nuori mies!
— Ai! Te puhutte siveettömyydestä! Ja mistä tiedätte, miksi olen täällä? Olen täällä erehdyksestä, olen erehtynyt kerroksista, ja piru tietäköön, miksi minut on päästetty sisään! Hän on varmasti odottanut jotakin (ei teitä, se on selvä). Minä ryömin vuoteen alle, kun kuulin teidän askeleenne ja näin miten nainen pelästyi. Lisäksi oli vielä pimeä. Mutta miksi puolustelenkaan itseäni teidän edessänne! Te, hyvä herra, olette naurettavan mustasukkainen vanha mies. Miksi oikeastaan en lähde täältä? Luulette ehkä, että pelkään! Ei, hyvä herra, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten, vain säälistä teitä kohtaan makaan vielä täällä. Kuinka selviäisittekään ilman minua? Seisoisittehan te kuin mikäkin kollo ihmisten edessä, päähänne ei pälkähtäisi mitään järkevää…
— Ei, miksi kollo? Miksi juuri se? Ikään kuin ette olisi voinut verrata minua mihinkään muuhun, nuori mies?
— Ah, Jumala, kuinka pieni koira haukkuu!