— Ssst! Vaiti!
— Mutta sallikaa, nuori mies. Se haukkaa nenäni!
Syntyi ottelu ja Ivan Andrejevitsh sai kätensä vapaaksi. Koira puuskahti kovasti haukkumaan. Äkkiä se lakkasi haukkumasta ja alkoi vikistä.
— Ah! huudahti nainen.
— Julmuri! Mitä teette? kuiskasi nuori mies.
— Te syöksette meidät molemmat perikatoon! Miksi olette käynyt koiraan käsiksi? Oi Jumala! Hän kuristaa sen! Älkää kuristako sitä. Päästäkää se irti! Hirviö! Ette tunne naisen sydäntä! Hän antaa meidät molemmat ilmi, jos kuristatte hänen koiransa.
Mutta Ivan Andrejevitsh ei kuullut enää mitään. Hän onnistui saamaan koiran kiinni ja puristi itsesäilytysvaistonsa puuskassa sen kurkun yhteen. Pieni koiraparka vingahti vielä kerran ja heitti henkensä.
— Me olemme hukassa! kuiskasi nuori mies.
— Ami! Ami! huusi nainen. — Oi, mitä he tekevät Amilleni? Ami! Ami!
Tse! Oi, hirviöt, raakalaiset! Oi, Jumala, minä voin pahoin!
— Mitä, mitä nyt sitten? huusi vanhus ja hyppäsi istuimeltaan pystyyn. — Mikä sinun on, sydänkäpyseni? Ami, tänne! Ami, Ami, Ami! huusi vanhus ja napsutteli sormiaan ja koetti houkutella Amia pois vuoteen alta. Ami, tse, tse! Eihän toki ole mahdollista, että kissa syö sen. Kissan täytyy saada selkäänsä, kultaseni! Se lurjus ei olekaan saanut selkäänsä koko kuukauteen. Mitä luulet? Puhun huomenna siitä Praskovja Saharjevalle. Mutta laupias taivas, mikä sinun on, armas? Olethan aivan kalpea! Ah! Apua, apua!