— Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! huusi rouva naurunkyyneleet silmissään.
— Hän on naimisissa! Onko se mahdollista! Sitä en ikinä olisi ajatellut, puuttui vanhus puheeseen.
— Teidän ylhäisyytenne, vaimoni — hän yksin on kaikkeen syypää — tarkoitan, että minä olen syypää. Epäilin häntä, tiesin, että hänellä oli täällä kohtaus — tuolla yläkerrassa, olin saanut käsiini kirjelapun, mutta erehdyin kerroksessa ja minun täytyi ryömiä vuoteen alle.
— Hä-hä-hä-hä!
— Ha-ha-ha-ha!
— Ha-ha-ha-ha! alkoi lopulta Ivan Andrejevitshkin nauraa. — Kuinka onnellinen olenkaan! Oi, kuinka liikuttavaa nähdä, että kaikki elävät sovinnossa ja onnellisina! Vaimonikin on aivan syytön! Olen siitä vuorenvarma. Uskottehan sen tekin, teidän ylhäisyytenne?
— Ha-ha-ha! Kh-kh! Tiedätkös, sydänkäpyseni, kuka se on? sanoi vanhus vihdoin pidättäen nauruaan.
— Kuka sitten? Ha-ha-ha! Kuka sitten? — Se on sama kaunis rouva, joka vilkuttaa silmiään, tiedäthän, sen keikarin kanssa. Hän se on varmaan. Lyön vetoa, että se on hänen rouvansa!
— Ei, teidän ylhäisyytenne, olen varma, ettei se ole hän; olen siitä aivan varma.
— Mutta, hyvä isä! Tehän hukkaatte aikaa, huusi nainen lakaten nauramasta. — Juoskaa, menkää yläkertaan, ehkä tapaatte hänet vielä…