— Mitä? Mitä? Mitä uskallattekaan? huusi vanhus ja polki jälleen jalkaansa. — Oletteko tullut hulluksi. Kuinka uskallatte puhuakaan rouvastani.
— Tuo ilkiö, murhaaja, joka on tappanut Amini! huusi rouva ja puhkesi kyyneliin. Hän uskaltaa vielä puhua!
— Teidän ylhäisyytenne! Sanoin erehdyksessä, huusi Ivan Andrejevitsh hätääntyneenä. — Satuin sanomaan, mikään ei ole minusta kauempana! Otaksukaa, että olen järjiltäni… Vannon kunniani kautta, että teette minulle siten vain mieliksi. Ojentaisin teille käteni, mutta en uskalla… En ollut yksin, olen se setä, joka… tarkoitan, ettei minua voi pitää rakastajana… Oi Jumala, mitä lörpöttelenkään jälleen… Älkää vain loukkaantuko, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh rouvalle.
— Te olette nainen, te ymmärrätte, mitä rakkaus on — se on hieno tunne — mutta mitä minä sanonkaan? Mitä taasen lörpöttelen! Tarkoitan, että olen vanha, se on, olen vakiintuneessa iässä, enhän ole vielä mikään ukko — enhän voi olla teidän rakastajanne — olen puhunut vikaan, mutta olen sivistynyt mies. Minua ilahduttaa, että olen saanut teidät nauramaan, teidän ylhäisyytenne. Ah, kuinka se minua ilahduttaa!
— Oi, mikä hullunkurinen ihminen, huusi rouva naurusta kippurassa.
— Niin hullunkurinen ja niin likainen, sanoi vanhuskin, iloissaan, kun hänen rouvansa oli alkanut nauraa. — Sydänkäpyseni, on mahdotonta, että hän olisi varas, mutta kuinka hän on tullut tänne?
— Se on tosiaankin omituista! Tosiaankin omituista, teidän ylhäisyytenne, aivan kuin romaanissa! Puolenyön hiljaisuudessa, pääkaupungissa, mies vuoteen alla! Hullunkurista, omituista! Rinaldo Rinaldini niin sanoakseni. Mutta se ei tee mitään, tämä kaikki ei merkitse mitään, teidän ylhäisyytenne! Kerron teille kaiken… ja teille, armollinen rouva, pyydän saada lahjoittaa uuden bolognesilaisen pikkukoiran… ihmeellisen bolognesilaisen! Sellaisen pitkävillaisen, lyhytjalkaisen, joka ei voi kulkea kahtakaan askelta sotkeutumatta omiin villoihinsa ja kaatumatta. Sitä voi ruokkia ainoastaan sokerilla. Tuon sen teille armollinen rouva, tuon sen teille aivan varmaan.
— Ha-ha-ha-ha-ha! Rouva kieriskeli naurun vallassa sohvallaan. — Oh,
Jumala, minä saan suonenvedon. Ah, hän on liian hullunkurinen!
— Jaa, jaa! Ha-ha-ha! Kh-kh-kh! Niin hullunkurinen ja likainen, kh-kh-kh!
— Teidän ylhäisyytenne, tunnen itseni nyt täysin onnelliseksi! Olisin ojentanut teille käteni, mutta en uskalla, teidän ylhäisyytenne, tunnen, että olen erehtynyt, mutta nyt silmäni ovat avautuneet. Olen varma siitä, että vaimoni on puhdas ja viaton! Olen epäillyt häntä aivan aiheettomasti.