— Mitä? Mitä sanotte iästä?
— Teidän ylhäisyytenne! Olenko ehkä loukannut teitä? Tosiaan, noin nuori rouva… ja teidän ikänne… On mieluisaa nähdä, tosiaan, on mieluisaa nähdä tuollaista avioliittoa… Ikänsä kukkeudessa… Jumalan tähden, älkää huutako… palvelusväki vaan nauraa… tiedän sen… en tietysti tarkoita, että olen lakeijain kanssa varsinaisesti tuttava… minulla on lakeijoita itsellänikin, teidän ylhäisyytenne, he nauravat vain… ne aasit! Teidän korkeutenne… jollen erehdy, puhuttelen ruhtinasta…
— Ei, ei mitään ruhtinasta, sitä en ole, hyvä herra… Pyydän, ettette imartele minua sellaisilla titteleillä kuin "korkeudet". Kuinka olette tullut tänne? Mitä?
— Teidän korkeutenne, tarkoitan ylhäisyytenne… suokaa anteeksi, luulin, että olisitte ruhtinas. Olen erehtynyt, olen pettynyt — sattuuhan sellaista. Muistutatte niin ruhtinas Korotkoutshovia, johon minulla oli kunnia tutustua tuttavani herra Pusyrevin luona… Nähkääs, minäkin olen tuttu ruhtinaiden kanssa, minunkin tuttavieni joukkoon on osunut ruhtinas. Ette saa pitää minua sinä, jona pidätte. En ole mikään varas. Teidän ylhäisyytenne, älkää huutako apua; mitä se muuten hyödyttääkään?
— Mutta kuinka olette joutunut tänne? huusi nainen. — Kuka sitten yleensä olette?
— Niin, kuka sitten olette? puuttui mies puheeseen. — Luulin koko ajan, että kissa istui vuoteen alla ja aivasteli, ja nyt on se… Kuka sitten olette? Puhukaa toki!
Ja vanhus alkoi jälleen polkea jalkaansa mattoon.
— Minä en voi puhua, teidän ylhäisyytenne. Odotan, kunnes te olette lopettanut… kuuntelen teidän teräviä ja sukkelia huomautuksianne. Mitä minuun tulee, on se hieman hullunkurinen juttu, teidän ylhäisyytenne. Kerron teille kaiken. Kaikki kyllä selviää itsestään, tarkoitan, älkää huutako! Olkaa jalomielinen minua kohtaan… eihän tee mitään, vaikka olen hieman maannut vuoteen alla… en ole sen vuoksi lainkaan menettänyt arvoani. Se on tavattoman hullunkurinen juttu, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi rukoilevan näköisenä rouvan puoleen. — Varsinkin te, teidän ylhäisyytenne, tulette sille nauramaan. Tässä edessänne näette, aivan kuin teatterissa, mustasukkaisen aviomiehen. Näette, että alennun, alennan itseni vapaasta tahdostani. Olen kyllä tappanut Amin, mutta… Jumalani, enhän tiedä, mitä puhun!
— Mutta kuinka, kuinka olette sitten joutunut tänne?
— Yön pimeyden turvissa, teidän ylhäisyytenne, pimeyden turvissa! Suokaa anteeksi! Antakaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Pyydän nöyrimmästi anteeksi! Olen vain loukattu aviomies, en mitään muuta. Ettekö hieman ajattele, teidän ylhäisyytenne, että olisin rakastaja! En ole mitään vähemmän kuin rakastaja, rouva puolisonne on sangen siveä, jos sallitte niin sanoa. Hän on puhdas ja viaton!