— En löydä kissaani mistään. Näittekö sitä maatessanne vuoteen alla?
— Ei, en nähnyt, muuten minua suuresti ilahduttaisi tehdä tuttavuutta sen kanssa. Se olisi minulle erityinen kunnia.
— Sillä on nykyään nuha, se aivastelee alituiseen. Sitä täytyisi muuten hieman pieksää.
— Niin tietysti. Kotieläimet tarvitsevat tuon tuostakin pienen kurituksen.
— Mitä tarkoitatte?
— Sanoin: pieni kuritus, teidän ylhäisyytenne, on silloin tällöin välttämätön, jos kotieläimiä tahdotaan kasvattaa kuuliaisuuteen.
— Aa! No niin! Minä tulin vain maininneeksi.
Nähtyään vihdoin olevansa kadulla, Ivan Andrejevitsh seisoi kauan paikoillaan ikään kuin odottaen heti saavansa halvauksen. Hän otti hatun päästään, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, painoi silmänsä umpeen, harkitsi hetken ja lähti sitten kotiin.
Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän siellä sai tietää, että Glafira Petrovna oli palannut teatterista jo aikoja sitten, että hänen hampaitaan oli särkenyt pitkän aikaa, että oli noudettu lääkärikin, joka oli pannut iilimadon imemään verta ja että hän nyt makasi vuoteessaan odottaen herraa.
Ivan Andrejevitsh pyyhki ensin otsansa, pesi sitten itsensä, puhdistutti vaatteensa ja päätti vihdoin astua makuuhuoneeseen rouvansa luo.