— Missä olettekaan viettänyt aikanne? Kas vain, miltä näytätte! Missä oikeastaan olette ollut? Jumalan tähden, teidän vaimonne makaa kuolemaisillaan ja teitä ei löydy koko kaupungista. Missä te olette ollut? Kenties olette taas ajanut minua takaa, tahdoitte taas häiritä kohtausta, joka minulla on herra ties kenen kanssa! Hävetkää toki herraseni, mikä olettekaan miehiänne! Pianhan teitä ryhdytään osoittelemaan sormella.
— Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, mutta tuli silloin niin hämilleen, että hänen täytyi hamuilla taskuaan löytääkseen nenäliinansa; hän keskeytti alkamansa puheen sillä hänellä ei ollut sanoja, ei ajatuksia, ei rohkeutta…
Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, pelästyksensä ja kauhistuksensa, kun hän nenäliinan mukana vetäisi taskustaan autuaan Ami-vainajan!
Ivan Andrejevitsh ei ollut sen enempää ajatellut joutuessaan epätoivoissaan ryömimään vuoteen alta esiin. Tolkuttomassa hätäännyksessään hän oli pistänyt Ami-paran taskuunsa toivoen salaisesti saavansa korjatuksi corpus delictin pois tieltä ja siten välttävänsä ansaitsemansa rangaistuksen.
— Mikä tuo sitten on? huusi hänen rouvansa. — Kuollut koira! Oi
Jumala! Mistä!… Mikä teitä vaivaa? Missä olette ollut? Puhukaa! Pian!
Missä olette ollut?
— Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, joka tällä hetkellä oli vielä kuolleempi kuin kuollut Ami. — Sydänkäpyseni…!
Tässä meidän on kuitenkin jätettävä sankarimme — toiseen kertaan — sillä tässä alkaa aivan uusi seikkailu. Tästä onnettomuudesta ja tästä kohtaloniskusta toisella kertaa, hyvä herrasväki! Mutta kai te myönnätte itsekin: mustasukkaisuus on anteeksiantamaton intohimo; vieläpä enemmänkin: pahe…!