Francis oli viiden-, kuudentoista ikäinen poika. Hänen isänsä oli lontoolainen kauppias, joka muutamia vuosia sitten oli jättänyt liikkeensä toisten hoitoon ja muuttanut Venetsiaan voidakseen ostaa itämaisia tavaroita itse suoraan kaupan pääpaikasta ilman välikäsiä. Hänen yrityksensä olikin onnistunut erinomaisesti, sillä usein hän saattoi halvalla hinnalla ostaa tavaraa meritaisteluissa kaapatuista laivoista. Tosin sattui joskus, että laiva, jolla hän lähetti ostamansa tavarat Englantiin, joutui vuorostaan taas vihollisten tai rosvojen käsiin, mutta sittenkin hänen voittonsa oli hyvin suuri. Ja kaikki Venetsiassa kunnioittivat tätä tunnollista ja tarkkaa kauppiasta.
Venetsiassa asui paljon ulkomaalaisia kauppiaita, sillä alusta alkaen tasavalta oli rohkaissut muukalaisia asettumaan kaupunkiin ja myöntänyt heille etuoikeuksia. Englannin ja Venetsian välillä oli aina vallinnut hyvät suhteet. Venetsialaiset kadehtivat tosin muukalaisia, mutta Englanti oli jo vuodesta 1304 myöntänyt heille vapaat kauppaoikeudet Lontoossa, Southamptonissa ja eräissä muissa kaupungeissa, eikä näiden molempien kansojen tarvinnut kadehtia toisiaan. Sen sijaan Venetsia oli levottomana pannut merkille miten Ranska, Saksa, Itävalta ja Unkari pyrkivät sekaantumaan heidän asioihinsa milloin siihen vain tilaisuus tarjoutui.
* * * * *
Pojat lähtivät hiljakseen kävelemään ja sekaantuivat kirjavaan ihmisjoukkoon. Siinä oli silkkipukuisia aatelismiehiä, yksinkertaisia kalastajia, kaikkien maiden edustajia, kukkakauppiaita, raikkaan veden myyjiä, kaikenlaisten virvokkeiden kaupustelijoita. Englantilaisen pojan toveri, Matteo Giustiniani, joka oli ylhäistä venetsialaista sukua, mainitsi Francisille ohikulkevien aatelismiesten ja muiden merkkihenkilöiden nimet.
"Tuo on Pisani", hän sanoi, "kai sinä hänet tunnet. Kerrotaan, että hänet nimitetään laivaston päälliköksi. Merimiehet ovatkin valmiit menemään vaikka tuleen hänen tähtensä. Pääsisinpä hänen mukaansa merelle. Mikä ihana taistelu siitä tulisikaan, kun hän joutuisi genovalaisten kanssa vastatusten. Tuo toinen aatelismies hänen takanaan on Fiofio Dandolo; hänen suvussaan on ollut monta kuuluisaa miestä. Ja tuo nuori aatelismies tuossa, jolla on samettihattu päässä, on Ruggiero Mocenigo. Hän on ollut kaksi viimeistä vuotta Konstantinopolissa maanpaossa siksi, että hän murhasi Paolo Morosinin, vaikka hän itse tosin väitti sen tapahtuneen rehellisessä taistelussa. Hänen maineensa on aina ollut huono, mutta hänellä on voimakkaita suosijoita."
"Se on häpeällistä", sanoi Francis Hammond, "että ihmiset, joilla on mahtavia suosijoita, saavat vapaasti tehdä sellaista, mistä muut joutuisivat hirsipuuhun. Miksikä ei sama laki tuomitse sekä rikkaita että köyhiä?"
"Kaikissa valtion asioissa laki on sama kaikille", sanoi hänen toverinsa; "yhtä hyvin aatelismies kuin köyhä kalastajakin voi joutua vankityrmään. Mutta muissa asioissa on tietysti eroa."
"Miksikä tietysti?" kysyi Francis. "Sinä kuulut ylhäiseen sukuun, ja minun isäni on vain kauppias, mutta ei sinulla silti saisi olla suurempaa oikeutta pistää minua tikarilla kuin minulla tappaa sinut."
"Voit olla oikeassa", sanoi Matteo nauraen. "Ja totta puhuen, olot ovat meillä kehittyneet sellaisiksi, että aateliset kaipaisivat ankaraa kuritusta."
"Nyt minun täytyy lähteä", sanoi Francis, "isäni ei pidä siitä, jos viivyn ulkona kymmenen jälkeen."