"Seuranaisia eivät nuoret miehet koskaan voi sietää", vastasi tämä nauraen.
"Ei, totta puhuen, minä en pidä hänestä, ja olen aivan varma siitä, että minäkin olen hänelle jostakin syystä yhtä vastenmielinen. Hän tarkastelee minua aivan kuin kissa hiirtä."
"Ehkäpä hän ei voi unohtaa sitä, että sinä pelastit vain hänen suojattinsa ja jätit hänet oman onnensa nojaan."
"En tiedä, Matteo. Hänen käytöksensä silloin tuntui minusta hyvin omituiselta. Ehkäpä hän oli päästään pyörällä, mutta hän takertui lujasti kiinni tyttöjen vaatteisiin, ikään kuin hän olisi tahtonut estää heidän pakonsa."
"Luuletko todellakin, että hän toivoi ryöstön onnistuvan?"
"En tiedä, onko minulla oikeutta sitä sanoa, mutta luulenpa melkein. Hän tuntui minusta epäluotettavalta. Joka tapauksessa olen varma siitä, että Ruggierolla on liittolainen talossa. Mistä hän muuten olisi niin varmaan tiennyt, mihin aikaan he palaisivat kotiin sinä iltana. Sillä olen aivan varma siitä, että gondoli odotti heitä.
"Minä kysyin vastikään Julia-neidiltä, miten he niin myöhään sinä iltana olivat liikkeellä. Ja hän sanoi, ettei hän ymmärtänyt, miten se oikeastaan oli käynyt. Hänen sisarensa oli juuri vähää ennen sanonut, että olisi parasta kääntyä kotiin, mutta seuranainen, joka muuten on kovin tarkka sellaisissa asioissa, oli vakuuttanut, ettei heillä ollut kiirettä, koska herra Polani tiesi, missä he olivat. Julia luuli, että seuranainen oli erehtynyt ajasta eikä tiennyt, miten myöhäistä jo oli. Tietysti tämä ei todista mitään, mutta liittäessäni kaikki nämä pikkuseikat yhteen alkavat epäilykseni herätä."
"Minun on vaikea uskoa tuota naista petturiksi", sanoi Matteo. "Hän on niin kauan ollut perheen palveluksessa ja nauttinut aina suurta luottamusta."
"Mutta ehkäpä Ruggiero on luvannut hänelle niin suuren palkkion, että on saanut taivutetuksi hänet puolelleen."
"Nyt muistuu mieleeni myöskin eräs seikka, joka tuntuu lähemmin ajatellen omituiselta", sanoi Matteo. "Minä laskin kerran leikkiä Marialle siitä, miten kovaa ääntä he varmaan pitivät kaikki kolme huutaessaan apua, mutta hän vastasi siihen: 'Ei, me kaksi vain — Julia ja minä — huusimme täyttä kurkkua. Signora oli aivan rauhallinen, hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä'."