"Alku näyttää hyvältä, herra Hammond", sanoi kapteeni, "jos tätä tuulta kestää, voimme purjehtia Kreikan eteläisen niemen ohi ja jatkaa matkaa Kreetaan, joka on meidän ensimmäinen satamapaikkamme. Satamasta lähtiessä on heikko tuuli minulle aina mieluisin, sillä silloin kaikki ennättävät kotiutua, ennen kuin laiva alkaa keinua."
"Alus näyttää niin vankalta, niin kuin meidän ei koskaan tarvitsisi keinua", sanoi Francis.
"Myrskyssä se kyllä keinuu aika lailla", sanoi kapteeni nauraen. "Kun se kerran pääsee hyvään alkuun, niin sitä tulee täydellä mitalla, mutta hyvä merenkulkija se on, ei pahimmassakaan rajumyrskyssä ole vaaraa. Enemmän minä pelkään merirosvoja, mutta meillä on aina ollut hyvä onni, ja miehistöäkin on niin paljon, että voimme hyvin pitää puolemme, jollei kovin monta merirosvolaivaa samalla kertaa hyökkää kimppuumme."
"Montako miestä teillä on, kapteeni?"
"Tasan seitsemänkymmentä. Meillä on viisitoista paria airoja, ja tarpeen tullen voimme panna kaksi miestä joka airon ääreen, jolloin vauhti on aika hyvä. Monta kertaa olemme soutaneet merirosvoja pakoon, sillä emme saa ryhtyä taisteluun muuten kuin hätätilassa."
"Mutta kai teidän joskus on ollut pakko tapellakin?" kysyi Francis.
"Olenhan minä ollut monessa tappelussa mukana, vaikken tällä laivalla, sillä Bonito rakennettiin vasta viime vuonna. Kerran, ollessani kapteenina Leijona-laivalla, kävi kolme merirosvolaivaa kimppuumme. Olimme ankkurissa eräässä lahdessa, ja tuuli puhalsi mereltä, kun he äkkiä ilmestyivät niemen takaa, joten meidän oli mahdoton paeta. Taistelua kesti viisi tuntia, ennen kuin rosvot pakenivat varsin kurjassa tilassa. Kolmas osa miehistöämme kaatui, ja luullakseni jokainen sai jonkin haavan. Minun täytyi maata kokonaista kolme kuukautta sen jälkeen, sillä olin saanut pahan haavan hartioihini. Mutta laiva pelastui ja myös lasti, joka oli hyvin kallisarvoinen, ja herra Polani piti huolta siitä, ettei kukaan meistä joutunut kärsimään tappiota. Sen auliimpaa kauppiasta ei ole, eikä hänen laivaansa koskaan ole vaikea saada väkeä.
"Tietysti saa ottaa vastaan pahat päivät niin kuin hyvätkin. Muutamia vuosia sitten istuin koko miehistöineni vankilassa Azowissa. Siitä saimme kiittää noita kirottuja genovalaisia, jotka aina koettavat tehdä meille kiusaa, vaikka meidän välillämme olisikin rauha. He ärsyttivät khanin — siten nimitetään maan ruhtinasta — meitä vastaan uskottelemalla hänelle ilmeisiä valheita meistä, olimme muka kuljettaneet salaa tavaroita erääseen toiseen satamaan. Ja aivan äkkiarvaamatta ruhtinaan sotilaat nousivat keskellä yötä laivaamme sekä kahteen muuhun venetsialaiseen alukseen, jotka olivat satamassa, anastivat laivat ja veivät meidät kaikki vankilaan. Siellä saimme istua, kunnes herra Polani sai vihiä asiasta ja lähetti toisen laivan maksamaan vaadittuja lunnaita. Se ei ollut mitään lastenleikkiä, sen voitte uskoa, sillä vankila oli niin ahdas ja kuuma ja ruoka niin kurjaa, että me sairastuimme kuumeeseen ja puolet miehistöstä kuoli, ennen kuin pääsimme vapaiksi. Pari kertaa genovalaiset yllyttivät myös Konstantinopolin väestön meitä vastaan, niin että ne, jotka olivat menneet maihin, saivat taistella henkensä puolesta. Nuo genovalaiset tekevät meille kauhean paljon kiusaa."
"Kai tekin joskus kostatte, kapteeni? Ei suinkaan vika yksin ole heissä?"
"Tietysti maksamme samalla hinnalla", sanoi kapteeni, "kun tulee tilaisuus. Olisipa se liikaa, jos sallisimme heidän aina vetää itseämme nenästä, koettamattakaan kostaa. Emme pyydä muuta kuin saada rehellisesti harjoittaa kauppaa, mutta nuo genovalaislurjukset tahtovat anastaa kaikki itselleen. He tietävät, etteivät he voi kilpailla meidän kanssamme rehellisessä pelissä!"