"Me olimme Tenedoksessa juuri silloin, kun nuo tapahtumat sattuivat", sanoi Francis, "eikä meillä senjälkeen ollut tilaisuutta lähettää kirjeitä. Minulla on ollut erittäin hauska matka, eikä työtäkään ole puuttunut, mutta kolme kuukautta on sittenkin pitkä aika, ja minun oli jo ikävä Venetsiaa."
"Venetsiaa ja —" sanoi Maria kohottaen nuhtelevasti sormeaan.
"Ja teitä molempia", sanoi Francis hymyillen. "Minusta oli turha lisätä sitä, koska te ilmankin tiedätte, että te ja Venetsia merkitsette samaa minulle."
"Sen parempi", sanoi Maria hyväksyen. "Minusta näytätte edistyneen poissaollessanne. Eikö sinustakin, Julia?"
"Minun mielestäni tuollainen typerä puhe ei todista mitään edistystä", Julia sanoi vakavasti. "Mikä nuori herra hyvänsä täällä Venetsiassa voi sellaista sanoa. Francescon imartelu ei miellytä meitä."
"Parasta että puhut vain omasta puolestasi, Julia", sanoi Maria nauraen. "Minä pidän imartelusta, yksin Francesconkin. Vaikkei se merkitsisikään mitään, niin se on mieluista. Ja jotain tottakin siinä aina voi olla. Emmehän me tietenkään merkitse koko Venetsiaa Francescolle, mutta meidän on hauska tavata häntä, ja hänen meitä, ja miksi hän ei saisi sitä sanoa? Hyvä on, ettet välitä imarteluista, mutta kun tulet vanhemmaksi, niin varmaankin ne miellyttävät sinua enemmän."
Julia pudisti päätään.
"Nyt olette saanut varoituksen, Francesco", sanoi Maria, "ja varmaankaan ette tästä lähin enää uskalla sanoa kohteliaisuuksia Julialle. Maailma olisi hirveän ikävä, jos kaikki olisivat samaa mieltä kuin sinä, Julia, ja sanoisivat aina suoraan ajatuksensa. Ajattelepas, jos joku nuori mies sanoisi sinulle: te olette varsin soma tyttö, joskin on monta paljon kauniimpaakin, ja minä haluan teidät vaimokseni, siksi että teidän isänne on rikas. Eikö se olisi hauska tapa kosia?"
"Ei heidän tarvitse sanoa mitään", sanoi Julia harmistuneena. "Minä olen varma siitä, että me ilman turhia korulauseitakin tiedämme, jos joku pitää meistä."
"Ehkä", sanoi Maria, "mutta imartelu on sittenkin hauskaa. Vai mitä arvelette, Francesco?"