Kärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin voitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.
— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan kirjeen. —
Tämä suuri kirje esti sitä aukeamasta… Katsopas!
Georges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen huuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä, jonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.
— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on riitakysymyksemme ratkaistu.
Kuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä Franeuse peruuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen omaisuutensa kauppapalvelijoiden turvakodille.
Colette luki vuoroonsa kirjelmän, hiukan kalpeana.
— Vai niin… Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin, mumisi hän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä kuin Georges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä, välittäneet niin erikoisen paljon tuosta omaisuudesta.
Hän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa kuulla jotakin… Mutta hänen odotuksensa oli turha.
Sulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän yksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset sanat lausutuiksi:
— Minä menen naimisiin tummaverisen miehen kanssa…