Pierretten silmät, siniset ja kirkkaat kuin tyyni vesi, eivät suvainneet vastata tuohon mykkään kysymykseen, mutta hänen suunsa ei ollut aivan niin julma, vaan vastasi:
— Niin, määrätkää päivä, herra Marçay, käyntinne tuottavat isälleni niin suurta iloa!
* * * * *
Rouva Charlier palasi Pariisiin vasta syksyllä ja totesi ihmetellen olleensa viisi kuukautta poissa kotoa. Marcelle oli halunnut pitää hänet luonaan maalla ja sitten merikylpylässä, eikä hän ollut voinut vastustaa tuota herttaista itsevaltiasta olentoa.
Nyt oli siis syksy, jo syksy! Hiukan alakuloisena, hieman kalpeana — sillä kuuma aika on niin rasittava työtä tekeville — Pierrette koristeli punaisilla lehdillä kirjoitusalustimen hopeoitua nahkaa, hänen tätinsä käydessä sisään, kasvot pyöristyneinä, epämääräisen punakan hohteen nuorentamina, katse ystävällisenä.
He keskustelivat Marcellesta. Hän oli Cabourg'issa tutustunut nuoreen taidemaalariin, jonka ihailu ei ollut jättänyt häntä välinpitämättömäksi, — mutta asia oli vielä suuri salaisuus.
— Luulen että kylmä kaunottaremme vihdoinkin on lämmennyt! Ja mitä tuohon nuoreen mieheen tulee — joka muutoin voi tarjota Marcellelle mitä loistavimman aseman — niin on hän silmittömästi rakastunut Marcelleen! huudahti rouva Charlier.
Sitten muistui hänelle äkkiä mieleen eräs toinen seikka.
— Ja kuinka on sinun laitasi, Pierrette? sanoi hän.
— Sain äskettäin kirjeen rouva Saugélta, joka vielä on maalla. Hänen sisarenpoikansa näyttää seurustelevan teillä paljonkin… Otatko sinä hänet vai et?