Levättyämme hetken aikaa sen vuoren harjalla, jolla varmaankin tuo vahva ja kuuluisa Gath muinoin seisoi, ja johdettuamme mieleemme niitä ihmeellisiä, viehättäviä seikkoja, jotka sen läheisyydessä olivat tapahtuneet, astuimme alas vuorelta ja jatkoimme matkaamme kivistä ja epätasaista tietä myöten.

Ratsastettuamme tiiman verran saavuimme vähäiseen kylään, nimeltä Dhikrin. Tämän kylän ympärillä oleva seutu oli hedelmistä rikas ja kasvoi tiheästi tuuheita viikuna- ja öljypuita, mutta itse kylä on rakennettu laakson vierteelle, alastomille kallioille. Eräällä korkealla töyräällä, juuri kylän lähellä etelää kohti töröttää vähäinen ympyriäinen torni, joka, varsin huolettomasti kokoon kyhätty kömpelömäisesti hakatuista kivistä, näyttää hyvin rutiskomaiselta. Useat kerrat on tämä Dhikrinin vähäpätöinen linnoitus saanut kestää ankaraa piiritystä. Wiime kerta taisteltiin täällä tuimasti, kesällä 1856 jolloin urholliset asukkaat suojelivat kyläänsä voimallisempaa vihollista vastaan, ja tämä rohkea taistelu olisi todellakin tuottanut kunniaa mille maalle hyvänsä. Kun melkein kaikki naisväki oli ulkona pelloilla kokoomassa eloa, hyökkäsi kylään lähes 50 Tyahah-Arabialaista (sama Beduini-heimo, joka meidän erämaamatkallamme oli kuljettanut meitä Nukhl'ista Hebroniin), toiset ratsastaen kameleilla, toiset hevosen selässä. Paimenet huomasivat heidän jo kaukaa, ja kylän asukkailla oli tuskin aikaa hätä-pikaan kokoomaan karjansa ja ajamaan niitä kylään. He itse, yhdeksän luvultaan, ottivat turvansa torniin, latasivat pitkät pyssynsä ja varustivat itsensä puolustukseen, sillä aikaa kuin vaimot ja lapset piilivät erääsen tornin alla olevaan luolaan. Näillä tienoilla oli useampia isompia ja pienempiä vuoriin hakattuja luolia. Ylös kylään vievä tie on ratsastajille vaikea kulkea, ja Arabialaiset lähestyivät sentähden vitkaan, toivoen helposti voittavansa saaliinsa. Laukaus tornista kaatoi heidän johtajansa maahan, ja vaikka hän sai ainoastaan pienen haavan, täytyi heidän kumminkin viedä hänet pois. Toiset vetäysivät takaisin mutta yksi heidän hevosistansa ammuttiin kuoliaaksi. Rosvot kiersivät nyt tornin itäiselle kulmalle, jossa maa oli verrattavasti tasaisempi ja lähestyivät tiheässä joukossa. He otettiin hyvin tähdätyillä laukauksilla vastaan ja useampia miehiä ja hevosia kaatui. He hyökkäsivät uudestaan päälle, mutta paimenet ampuivat heitä niin tuimasti, että he vihdoin vetäytyivät takaisin, ikäänkuin aikoen luopua koko yrityksestä. Dhikrinin vähälukuinen väestö päästi voittohuudon, naiset juoksivat ulos luolastaan ja yhtyivät miesten riemuun; mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin tämä voiton hälinä vaikeni. Arabialaiset seisahtuivat niin pian kuin pääsivät ulkopuolelle ampuma-alaa, he astuivat alas hevostensa ja kameleinsa selästä ja sitoivat ne erään vuorentörmän taa. He laskivat tähän haavoitettunsa ja jättivät muutamia miehiä heitä vartioimaan. He asettivat vanhat sytyttimillä varustetut kivärinsä kuntoon, sillä kahdella- tai viidellätoista heistä oli tälläiset aseet. Wähän aikaa neuvoiteltuansa, jakautuvat he kahteen osaan. Yksi joukko ryntäsi suorastaan kylään, toinen, joka oli suurempi, kiersi itäänpäin, hätyyttääksensä tornia siltä puolelta. Paimenet, jotka tämän kaiken näkivät, valmistivat itseänsä urholliseen puolustukseen. Naiset kehoittivat heitä ja kymmenkunta reippaimpia vaimoja täytti helmansa kivillä ja kantoi ne torniin. He riensivät sitte lähimpään taloon ja varustivat itsensä nuijilla, kuokilla ja mitä vaan käsiinsä saivat, jonka perästä he yhtyivät miesten kanssa yhteiseen puolustukseen. Hetken aikaa kesti tuskallinen odotus. Arabialaiset tulivat hiipien kallioiden, mäkien ja pensaiden suojassa. Merkki annettiin, ja he hyökkäsivät kaikki yht'aikaa tornia vastaan, laukaisten samassa pyssynsä. Piiritetyt eivät ampuneet laukaustakaan, ennenkuin koko joukko oli 20 askeleen päässä. Silloin ampui 5 paimenta ja 5 Arabialaista kaatui, toiset hämmästyivät ja naiset viskasivat heidän niskaansa kiviä. He tahtoivat paeta, mutta päällikkö paljasti miekkansa ja pakoitti heidät rynnäkköön. Kun he ehtivät tuon vähäisen linnoituksen muurille, ammuttiin sieltä vielä kolme hyvin tähdättyä laukausta. Päällikkö nousi siitä huolimatta muurille ja oli juuri aikeissa ampua pistoolillaan torniin, kun samassa eräs vaimo löi häntä nuijalla päähän, niin että hän kaatui. Toisen yhtä urhokkaan Arabialaisen kävi samoin ja muut pakenivat sinne tänne. Toinen joukko oli kuitenkin sillä aikaa tunkenut kylään ja ruvennut kuljettamaan karjaa pois, mutta muutamat pyssynlaukaukset karkoittivat heidät sieltä, sitten kun ensin kuitenkin kostoksi olivat sytyttäneet kaksi huonetta tuleen. Kylän urhokkaat naiset hyökkäsivät nyt ulos tornista ja luolasta ja heille onnistui sammuttaa valkean, huolimatta niistä luodeista, joita pakenevat Beduinit etäältä ampuivat heitä kohden. Dhikrinin uskaliaat asukkaat olivat sillä tavoin pelastaneet kylänsä, henkensä ja omaisuutensa.

Paimenet tervehtivät meitä ystävällisesti ja puhuivat jonkinlaisella kopeudella urosteostaan ja näyttivät meille ne paikat, joissa oli taisteltu.

Me jätimme sitte Dhikrinin ja vähän yli tiiman aikaa ratsastettuamme saavuimme hyvään aikaan iltapäivällä Bejt Jibrin nimiseen kylään, jota ennen kutsuttiin Eleutheropolis.

Syötyämme päivällistä oli meillä aikaa ennen pimeän tuloa käydä katsomassa muutamia luolia, joiden kautta Bejt Jibrin on merkillinen. Nämä hirmuisen suuret salit ovat hakatut suuriin kalkkikivisiin vuoriin, jotka kahden puolin sulkevat avaran, eteläänpäin viertävän laakson.

Me kävimme ensin laakson itäisellä puolella olevissa luolissa. Isompain ja vähempäin kaarrosaukkojen kautta tullaan isoihin saleihin, jotka ihmiskäsi on hakannut kallioon; sivulla oli siellä täällä koko rivit pienempiä kammioita ja etehemme aukeni sali salin perästä. Muutamissa luolissa voimme tungeida aina viimeiseen saliin saakka, muutamissa taasen oli meidän seisahtaminen hirveän, pilkkopimeän syvyyden reunalle, joka näytti johtavan vuoren sisuksiin asti. Muutamain näiden salein katot olivat luhistuneet, niin että me kävelimme ikäänkuin jonkun suuren haudan pohjassa. Enimmät katot olivat avarain kirkonkupuin kaltaisia. Salit olivat lähes 100 jalkaa pitkiä ja 60 jalkaa korkeita, syrjäkammiot olivat 70 jalkaan saakka pitkiä ja yhtä korkeita kuin salit. Eräs matkustaja lausuu näistä ihmeellisistä luolista, että Virgilius olisi voinut ottaa ne kaavoiksi niille onkaloille, joista hänen lauluissaan puhutaan ja joissa Eolus tavallisesti piti ulvovia tuuliaan suljettuina.

Näiden luolien toisella puolella, melkein laakson päässä, ovat niinkutsutun S:t Annan kirkon rauniot. Ainoastaan osa niistä on enää jälillä todistamassa, kuinka jalo tämä rakennus ennen on ollut. Tämä kirkko lienee ollut hyvin vanha, sillä jo Eusebius mainitsee Eleutheropolista pispan istuimena, joka todistaa täällä olleen kristillisen seurakunnan.

Laakson läntisenä rajana oleva vuori on kokonaan luolia täynnä. Monta käytävää vie tämän ontoisen vuoren sisään. Me ratsastimme yhdelle näistä ja, sidottuamme hevosemme, kapusimme alas kaitaa ja jyrkkää kivikäytävää, joka vei tuohon pimeään luolaan. Heti, aukon alapuolella oli jonkinlainen lattia, josta kaitaiset kiertoportaat johtivat alas huimaavaan syvyyteen. Me sytytimme tässä kaksi vahakynttilää ja, seuraten molempia oppaitamme, menimme tähän eksyttävään sokkeloon, täynnä portaita, holveja ja käytäviä, jotka kävivät ristin rastin tuon ison vuoren sisustassa.

"Nämä komerot", sanoo eräs matkustaja, "ovat merkillisimmät koko
Syriassa ja vetävät melkein vertoja Roman katakombeille".

Yhdestä luolasta toiseen tultiin jotenkin ahtaan aukon kautta ja nämä vuorikammiot olivat melkein yhdennäköiset. Jokainen niistä oli varustettu seinään hakatuilla kiertoportailla, jotka ulottuivat alas kallioiseen lattiaan asti. Wähän matkan päässä ylhäällä näiden portaiden sivulla oli se aukko, josta päästiin viereiseen kehänmuotoiseen kammioon ja sen kiertoportaille, ja tällä tavoin tultiin sitte huoneesta huoneesen, portailta portaille läpi koko vuoren. Jos oppaamme olisivat meidän jättäneet, kun kappaleen matkaa jo olimme tunkeuneet tähän sokkeloon, olisi meidän ollut mahdoton osata täältä ulos ja jos kynttilät olisivat sammuneet, eivät oppaamme itsekkään olisi tainneet tietää, minne mennä. Toinen kynttilöistämme sammuikin, ja meille juohtui mieleen, mihin vaaraan olisimme joutuneet, jos toinenkin olisi sammunut. Me käännyimme sentähden takaisin, ja palausmatkalla seisahtuivat kerran oppaamme ja näyttivät olevan kahden vaiheella, minkä tien valitsisivat. Hetken aikaa matkattuamme, havaitsimme kuitenkin etäältä päivänvalon pilkistävän ja vähän ajan perästä olimme taasen hevostemme selässä. Näiden luolien historia on vielä tuntematon, eikä kukaan tiedä varmuudella, minkä tähden ne ovat hakatut. Moni on kumminkin koettanut selittää niiden syntyä seuraavalla tavalla: Kun Judalaiset olivat viedyt pois Aabelin vankeuteen, tulla tulvasi Edomiteja yli koko eteläisen, osan Palestinaa, jonka tähden Josephus usein kutsuu tätä osaa maasta Idumeaksi. Kun Judalaiset tulivat takaisin, ottivat he maan vähitellen jonkun osan siitä uudestaan haltuunsa. Hieronymus kutsuu Idumealaisia Horiteiksi, se on Troglodyteiksi eli luolanasukkaiksi, ja sanoo heidän asuneen lähellä Eleutheropolista. Tästä näyttää, kuin olisi tämä kansa kovertanut mainitun kaupungin läheisyydessä olevat vuoret ja asunut niissä, niinhyvin löytääksensä suojaa paahtavaa hellettä vastaan kuin ollaksensa paremmassa turvassa; ja oli kenties tämä jälkimmäinen seikka syynä siihen, että he hakkasivat äsken kerrotun vuorisokkelon, sillä vieraan ei ole hyvä tunkeuda siihen. Ei yksikään matkustaja ole vielä aivan pitkälle päässyt tämän kolkon vuoren sisään. Kenties keksii sen historian vielä kerran joku rohkea tutkija, joka uskaltaa käydä sen pimeät, hiljaiset salit läpitse, kunnes hän löytää sen seinissä jonkun kirjoituksen, joka kertoo kuinka ne ovat alkunsa saaneet ja kutka niissä omat asuneet.