Mutta vieras veti häntä likemmä luokseen, nostatti hänen alas laskettua päätänsä, katsoi häntä kauan kirkkaisin silmiin ja suuteli häntä otsalle.
Kiinteä odotus ja sikeä äänettömyys vallitsi huoneessa. Vanha kirkkoherra ja hänen vaimonsa tuskin tohtivat hengittää. Mutta kun Översti suuteli nuorta tyttöä, silloin putosi ikäänkun raskas kuorma vanhusten sydämiltä. Molemmat huomasivat nyt, ettei tämä salatemppuinen vieras ollutkaan mikään kuolon sanansaattaja tälle nuorelle, heidän haltuunsa uskotulle tytölle, ja iloinen aavistus jostakin tulevaisesta onnesta lennähti heidän mieleensä.
"Helkytä kantelettasi, lapseni!" sanoi Översti. "Sydämeni tarvitsee toisia säveliä, kun sotamiesten kamaloita torvia ja luikureita. Kauan on jo siitä, kun kuulin viattoman äänen."
Tyttö istui jakkaralle, jonka eukko työnsi hänen jalkainsa viereen. Hän otteli muutamia hiljaisia sointuja kantelen raikkailta kieliltä, ja säveliä laukuili hänen purpurahuuliltaan, taivaallisen heleitä ja puhtaita, ja kumminkin niin surullisesti hellyttäviä, kun miltä enkelin valitus kuuluisi, jos taivahan autuaat taitaisivat surra.
Hän lauloi:
Sinervän järven rannalla,
Metsikkö humisee;
Rukoillen neiti ihana
Suruissaan astuilee.
Mi rukouksensa lienevi
Vihannassa metsässä?
Taivas sen kyllä kuulevi
Yksinäisyydessä.
Rannalla järven sinisen
Hän nyt jo levähtää;
Ei haudast' ääntä rukouksen
Nyt kuulukaan enää.
Tytön mutkattoman, syvälle pystyvän laulun ohella oli omituinen, ikäänkun salaista kipua osoittava ilmaus noussut rajun soturin kasvoihin. Syvän kaipauksen osoite väikkyi hänen kulmissaan, ja pari utuista kyyneltä näkyi herahtavan hänen silmäripsilleen.
"Heleena!" sanoi hän, ja hänen sitä ennen jyrkästi jyrisevässä, raikkaassa äänessään tuntui nyt syvältä lähtevä vapistus; sen komentava laatu oli kun ihmeen kautta muuttunut rukoilevaiseksi; oli kuin tuo kivikova rinta olis ollut täytetty jollakin mahtavasti sulaavalla tunteella. "Heleena, jos olet maillani, kun kuolen, niin laula tuo laulu kuolinvuoteeni luona."