Salainen liikutus kohotti laulun ajalla nuoren neidon rintaa. Hän nosti silmänsä ylhäisen valtijan puoleen, jonka sydäntä hän tahtoi hellyttää, ja nähtyään jalompia ja hellempiä tunteita kuvastavan hänen jaloisiin kasvon juonteisiinsa, hänen sielussaan heräsi ihmeellinen, vapiseva ilo. Ei se ollut ilo siitä, että hän oli pelastunut kuoleman pelvosta; ei ilo siitä, että hän oli onnistunut ylevässä sävelten taidossa. Se oli jonkun salaisen aavistuksen kummallinen viehätys, jota aavistusta hänen sielunsa ei selvään käsittänyt, mutta joka teki senkin hetken, jolloin uhkaavan miehen miekka välkkyi hänen päänsä päällä, hänelle pyhäksi, mieluiseksi muistoksi.
Laulettuaan Heleena nousi ylös, ja kun Översti rukoilevilla sanoilla puhutteli häntä, hyrähti hän ankarasti itkemään. Ajatus, että kuolema voi uhata Överstiäkin, vihlasi kun kimakka kellon ääni hänen lempeimpiin tunteisin heltynyttä sydäntään. Hän voi ainoastaan ojentaa kätensä Överstille mielen liikutuksella, joka osoitti, että aikoi totella häntä, mutta karvaalla mielellä.
Taas otti Översti tämän hentoisen olennon ja laski hänen polvelleen. Hän avasi sen kallisarvoisen laatikon, ja vapiseva kätensä tapasi paperit, joita hän sitä ennen oli selaillut. Vielä kerran silmäili hän niitä arvelevasti, jonka tehtyä ne viskasi roihuavaan takkavalkeaan. Sitte otti hän esille erään kalliin koristuksen ja ripusti sen kimeltävät hohtokivet herttaisen laulajattaren kaulaan.
Silmänsä viipyivät mitä hellimmällä mielihyvällä neidin silmissä, ja koristettuaan hänet kallisarvoisella lahjallaan, likisti hän häntä sydäntänsä vasten.
Silloin kohahti neitosen rinta, hänen pehmoinen käsivartensa solahti hiljaa Överstin olalle, ja tummanpurppuraisina hohtavat huulensa lähenivät hänen huuliaan. Översti vastasi hänen suukkoseensa, ja siihen sulahti nyt perin hänen sotaisa sydämensä.
VIII.
Överstin haava parani pian. Monta sanaa oli kulkenut hänen ja Ruotsin armeijan välillä, joka nyt oli Venäjällä. Mutta jokaisen sieltä tulleen ratsumiehen otti Överstin väki kohta vastaan ja vei päällikön luokse, niin että monta päivää kului, ennenkun vanhan rovastin kiihkeä uteliaisuus saada tietää vieraansa nimen tuli tyydytetyksi. Överstin tätä ennen kalpeat kasvot kävivät sillä välin eloisammiksi ja nuorekkaammiksi. Hän näyttikin nyt menestyvän niin hyvästi, ettei hänen väkensä enään kuullut poislähdöstä mainittavankaan.
Heleena liehueli kun hempeä hengetär hänen ympärillään. Koko hänen olentonsa oli käynyt varmemmaksi, kaino sydämensä ei vavahtanut enään jokaisesta liikutuksesta. Hänen sielunsa, joka sitä ennen oli niinkun joku noita harppuja, joilla tuuli soittelee epämääräisiä, ihmeellisen ihania, katkonaisia, pikaan raukeavia säveliä, oli nyt saanut mielialansa. Viisitoista vuotta oli astunut askeleen lapsuuden ajattelemattomista iloista ja suruista vaurastuneen nuorukaisen ylevämpään tuntoon tarkoituksensa perästä.
Sillä ihmeellisellä ja monesti itsensä kanssa riitaisella voimalla, joka on omituista herkkätuntoisen sydämen intohimoissa, oli Heleenan sydän kiintynyt tähän ylhäiseen, ensiksi kuolon enkelinä hänelle ilmestyneehen vieraasen. Yksin vieraan ensimäinen hirmuinen uhkauskin oli salaisen pelvon eriskummaisella voimalla temmannut hänen sydämensä hänen puoleensa. Se hellyys, se jalo tunne, joka juhlallisilla hetkillä puhkeili Överstin suljetusta rinnasta, ja joka kohteli häntä hehkuvalla lämpöisyydellä, sytytti, syvällä neitosen sydämessä, vastaavan tunteen, jonka mahtava tuli läpivirtaili häntä, niinkun uudella elämällä yläilmoissa.
Oli myrskyinen, pilkkopimeä ilta, kahdeksan päivää Överstin pappilaan tulosta. Vilkas tulehma levitti liekkuvaa valoaan tupaan. Översti istui pää kättä vasten nojattuna ja katseli noita vilkkaita liekkiä, jotka ikäänkun osoittivat olemisensa lyhyestä hetkisestä. Kirkkoherra istui jakkaralla, käyttäen valkean valoa mieluiseen kreikkaisen kirjan lukemiseen. Molemmat naiset olivat huoneessaan.