Äkkiä käännähti Översti vanhuksen puoleen. "Olen jo kauan ajatellut kysyä teiltä, kunnian arvoinen Isä Hattulaneus", sanoi hän, "millaisten suhteiden johdosta tuo nuori aatelisneito on tullut teidän taloonne. Koska nyt olemme yksinämme, niin pyydän teitä käyttämään tilaisuutta, kertoaksenne sitä minulle."
"Ah! ankara herra ja ritari ja Översti tahi kenraali!" alkoi pappi, kiireesti kirjansa sulkien, ja huokauksella keventäen kauan puhepakkoista mieltään. "Suokaa anteeksi, etten tiedä kunnianimitystänne, enkä muutakaan nimeänne…"
"Sanokaa minua vaan Överstiksi!" keskeytti häntä vieras: "nimestä vähän lukua, kun ette kumminkaan ymmärrä sitä, tahi ette osaa sitä ääntää. Mutta asiaan."
"Ankara herra Översti!" jatkoi pappi, taas huoaten, nähtyään toivonsa saada tietää vieraansa nimen menneeksi. "Tapaus on surullinen. Jos Teidän Armollanne on jotakin moitetta Anjalan leskirouva vainajaa vastaan, jota me kohdaltamme rakastimme ja kunnioitimme…"
"Jättäkää pois mitä ette tiedä, Herra Saarnamies!" keskeytti häntä
Översti.
"Ankara armonne antakoon anteeksi palvelijanne tuhmuuden!" rukoili kirkkoherra, kovin säikähtyneenä katsahduksesta, mikä Överstin sysimustista silmistä oli välähtänyt häntä kohti. "Olen, jos Jumala suo, summittaisin selittävä asian, sillä kielen lahjalla, joka minulle annettu on. Jalomielinen leskirouva Kerttu, joka omaa puoltaan lienee ollut ylistettyä Ungern von Sternbergin sukua — Armollinen Herra! Pyydän kaikesta sydämestäni Teidän Armoanne olemaan armollinen. Mutta en voi olla mainitsematta hänen nimeään. Kyllä ymmärrän Teidän Armonne vihjauksen ja olen heti kohta jatkava. Mainittu leskirouva asui Anjalassa, tässä Elimäen pitäjäässä, jossa minä mahdotoin Antti Hattulanius olen pastorina ja kirkkoherran viran toimittajana. Hän, sanon minä, asui täällä, sanon minä, aina siitä ajasta, kun autuain Kaarlo Yhdeksäs lahjoitti hänelle muutamia taloja täällä Elimäessä, hänen miehensä, urhoollisen herra Heikki Wreden, miehekkäästä teosta Kerkholman luona, kun tämä riensi kuninkaalleen apuun, ja auttoi hänen pulasta, antaen hänelle hevosensa, niin että hänen Majesteettinsä sen selässä pelasti itsensä omalla kädellään ja miekallaan, lähinnä Jumalan apua. Mutta urhoollisen Heikki-herran täytyi kumminkin surkeasti heittää henkensä Puolalaisten veristen miekkain alla. — Mutta näenpä Teidän Armonne käyvän malttamattomaksi: tahdon siis vaan lyhykäisesti mainita, että leskirouva Kerttu on kuollut, ja että nuori neiti Heleena asuu minun ja vanhan vaimoni luona."
Översti kavahti kiivaasti tuolilta, mutta myhähtäen poisti malttamattomuutensa ja sanoi varsin lempeästi, ett'ei yhä pahemmin tyrmistyttäisi vapisevaa kertojaa: "Tiesinhän sen jo ennestäänkin, arvokas Antti Isä! Mutta miksi tuli Heleena juuri teidän taloonne, sitä tahdoin tietää."
"Ankara Armonne!" pitkitti kirkkoherra. "Minä olin autuaan leskirouvan rippi-isä, ja kun hän kuoli ja talo poltettiin ja poika kuoli, niin otimme tytön luoksemme, siksi kun ehtisimme saada tietää Kuninkaan armollisen tahdon tässä asiassa. Minä kirjoitin Hänen Majesteetilleen jo viime kevännä, mutta emme ole vähintäkään vastausta saaneet. Kenties on tällä viattomalla suvulla vihollisia…"
Hän kävi äkisti äänettömäksi Överstin silmäyksestä, mutta sai taas rohkeutensa jälleen ja lisäsi omituisella hurskauden innolla. "Mutta olenpa varma, ettei Herra ole orpoa hylkäävä. Kuninkaan sydän on Herran kädessä, niinkun vesiojat, ja hän kääntää sen minne tahtoo. Hän on kääntävä tytön vihollisten hankkeet hyväksi. Hurskas neiti Heleena on rippilapseni ja niin kauan kun minulla on rauha huoneessani, ja muru leipää pöydälläni, olen hänen kanssansa sen jakava. Kaikesta isänsä tavarasta ei hänellä ole muuta jälellä, kun tuo uudinsänky, jossa nukkuu. Mutta Herra antaa ystävilleen heidän nukkuissaankin mitä tarvitsevat: Päivä on tuleva, jolloin hän saa takaisin, mitä häneltä vääryydellä otettu on."
Överstin silmät säihkyivät kummallista tulta, mikä ilmaisi, että hän tarmokkaalla tahdollaan hillitsi rinnassaan kuohuvat mielen liikunnot. "Mitenkä kävi, kun talo poltettiin?" kysyi hän lopuksi.