Heleenan kalvettuvilla poskilla kyynelet jähmettyivät, ja hän katsoi äänettömällä tuskalla kertojaa hänen synkeihin silmihinsä.
"Äitisi, nuori tyttö", pitkitti Översti, "oli punoittava ruusu, mutta sinä olet enemmän hänen sisarensa, valkoisen Heleenan näköinen. Lilja raukka! Isäsi suku on kuollut, minä tiedän sen, ja saatan sanoa sen sinulle sillä kostoni on vainonnut vainajia, mutta he ovat kuollen minulta välttyneet. Syytön olen heidän vereensä."
Heleena loi vapisten silmänsä alas, mutta nosti ne taas äkkiä taivasta kohti kummaisen näköisenä. Överstin ääni vapisi vienosti, kun sanoi: "Minäkin tahdon kiittää Jumalaa, joka on temmannut minulta pois koston ja verivelan. Heleenani, voitko unhottaa, että miekkani on välkkynyt pääsi päällä?"
Tyttö painoi äänetönnä kättään sydäntänsä vasten, ja katseli Överstiä sovintoa ja anteeksi antoa osoittavilla silmäyksillä.
"Heleena!" jatkoi Översti. "Uskon silmäsi mielen-ilmausta, niinkun evankeliumia. Katso minä olen vannonut isäsi suvun maan päältä hävitettäväksi. Nimesi, koska olet viimeinen hänen sukuaan, kadotkoon minun nimeeni. Tästä päivin olet minun. Lopettakoon siis sinun rakkautesi, sovinnon pyhällä rauhalla, elämäni rauhattoman vihan. Taidatko rakastaa minua, tyttö?"
Kummallisella kiiholla, ylikuohuvan tunnon innolla, likistyi neitonen, äkisti punastuen kun uhkea ruusu, Överstin rintaa vasten, ja painaen tulisen suukkosen hänen huulillensa.
XI.
Översti oli ei ainoastaan kuninkaan käskystä, vaan vielä ihanampain ja suloisempain oikeuksien johdosta, aina siitä päivin, kun nuori Heleena Wrede oli tullut hänen morsiamekseen, tullut Anjalan ja siihen kuuluvain maatilain omistajaksi. Hän ratsasti usein emäkartanoon, jonka hän uudestaan rakennutti. Vanha Hattulanius pudisti, surullisesti katsellen, harmaata päätään, aina kun hän kirjastaan sattui nostamaan silmänsä päivittäin yhä kauniimmin kukoistavaan Heleenaan, mutta sekä hänen että väestönkin täytyi tunnustaa, että uudesta läänimiehestä oli tullut paikkakunnan suojelus-enkeli sen sijaan kun luultiin häntä veren imijäksi. Saara ei voinut koskaan kyllin ihmetellä ja kiittää Överstin arvoisaa lempeyttä, kuin talonpojat aina useammin kävivät hänen luonaan puutteitaan valittamassa.
Eräänä iltana tuli sanansaattaja Ruotsin armeijasta. Översti hämmästyi kovin, lukiessaan kirjettä, jonka sai. Hän käännähti äkkiä kirkkoherran ja hänen rouvansa puoleen, ja sanoi leppeällä huolella: "Rakas isä Hattulanius, ja te, hurskas Saara-muori, mitenkä nyt teemme. Tänä iltana tulee tänne lisää vieraita, jotka tahtovat jäädä tänne yöksi? Mihin sijoitamme ne kaikki? Niitä tulee suuri joukko, rakas Saara-muori. Mutta tottapa toimeen tultaneen. Laittakaa kalkki kohdat parhaan taitonne mukaan. Tässä on teille rahakukkaro tarpeellisiin ostoksiin. Jos Anjala olisi valmiiksi rakettu, ottaisin vieraani siellä vastaan. Mutta minun täytyy ratsastaa heitä kohtaamaan."
Heleena oli asettunut ovelle, niinkun hän aina, Överstin ratsastamaan lähtiessä teki, nähdäkseen hänen palajavan. Oli kaunis syys-ilta. Kuu oli jo noussut puiden latvain yli, ja sen hopeainen hohde valaisi pappilan kartanoa ja Anjalasta sinne johtavaa tietä. Heleena katseli aateksivaisen osanottavaisuuden tunteilla yksitotisia vahtia, noita rakastetun soturin uskollisia palvelijoita, jotka, ikäänkun kopeillen suojelemastaan päällikkönsä morsianta, juhlallisella ryhdillä astuskelivat edestakaisin, toinen toisella puolen huoneriviä, sillä aikaa kun iloisa Saara sisällä johdatti päällikön muita miehiä kokonaan toisiin toimiin kuin sotaisiin, käyttäen heitä apunaan huoneellisissa huolissaan odotettuin vierasten vuoksi.