Vihdoin kuuli kuunteleva neitonen kavioiden kuminan etäältä. Joukko tuntui olevan jommoinenkin, juminasta päättäen. Heleena lähetti yhden ratsumiehistä, joka päällikkönsä morsianta velvollisesti kunnioittaen, paljain päin meni hänen ohitsensa, rouvalle ilmoittamaan odotettuin vierasten tuloa, jota vastoin hän itse seisoi kynnyksellä, epäröiden, pitikö hänen palata tupaan, vai uskaltaisiko jäädä portaille, rakastettuaan vastaanottamaan ja tervehtimään. Omituinen ujous vieraiden suhteen, jotka olivat Överstin kanssa tulossa, ja halu saada nähdä lempensä esinettä vierasten etupäässä ja ikäänkun iloita hänen kunniastaan olla vieraita etevämpi kauneudessa ja arvossa, taistelivat hänen levottomassa rinnassaan. Kummallinen kamala aavistus ahdisti häntä, mutta juuri hänen epäröimisensä, mitä tekisi, kiinnitti hänen liikkumattomaksi paikalleen.
Ratsastaja läheni kiireesti. Översti, tervehtämättä odottavaa morsiantaan, hyppäsi ensimmäisenä hevosensa selästä ja riensi ohjaksista pitelemään valkoista juoksijaa, jolla eräs kookas, valkotukkainen nuorukainen oli ratsastanut. Tämä astuikin kohta satulasta, ja Översti vei hänen nähtävällä kunnioituksella ja mielihartaudella tupaan.
Nähdessään Heleenan huikaisevan kuutamon valaisemana, seisahtui nuorukainen muutamiksi silmänräpäyksiksi juurikun hämmästyneenä. Suuret, siniset silmänsä viipyivät uteliaasti, mutta ystävällisesti neitosen katselemisessa, sitte otti hän sievällä kohteliaisuudella ja jalolla suloudella häntä kädestä samalla luoden silmänsä taaksensa Överstin puoleen. "Kuka on tämä nuori neito?" kysyi hän: "Ette ole maininneetkaan, että saisimme tavata näin ihanan emännän luonanne, Översti De la Chapelle!"
"Armollisin Herra!" vastasi Översti: "se on neiti Heleena Wrede, viimeinen sukuansa. Hän oleskelee täällä hurskaan kirkkoherran luona, siksikun Anjala ennätetään saada uudestaan raketuksi."
Heleena, joka hämmästyvästi aavistaen huomasi sen kunnioituksen, jolla Översti kohteli outoa vierasta, kumarsi nyt syvään hänen edessään, mielien samalla, kainosti punastuen, vetämään kättään pois hänen kädestään.
Mutta vieras piti, vienosti puristaen, neidin pehmeitä sormia sormiensa välissä ja sanoi: "Minua iloittaa nähdä teitä, nuori neiti Heleena Wrede. Jalon ja mitä ylevämielisimmän miehen veri virtailee suonissanne. Velvollisuuteni on pitää huoli tulevaisuudestanne, ja koska itse tahdon ottaa sen huolen pitääkseni, niin olen antanut äitinne läänitykset toiselle, eräälle urhoolliselle ja hyvin ansiolliselle miehelle. Laittakaa itsenne valmiiksi lähtemään huomena kanssani Ruotsiin, äitini hoviin Nyköpingissä, jossa tästedes tulette asumaan. Matkalla tulee teillä olemaan mieluinen kumppani neiti Markareeta Abrahamintyttäressä, joka isänsä kanssa seuraa minua Ruotsiin."
Översti punastui melkein yhtä suuresti kun Heleena; mutta hän malttoi kohta mielensä ja sanoi: "Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun kantaa esiin erään rukouksen! Teidän armonne on ilahuttanut minua läänityksillä ja suosiolla, joka paljon paremmin vastaa Teidän Majesteettinne jalomielisyyttä, kun toiveitani ja ansioitani. Mutta onnessani tulee kumminkin aina yksi kohta puuttumaan, jos ei Teidän Majesteettinne kukkuroitse hyväin töittensä mittaa antamalla tämän neidin minulle vaimoksi. Suvaitkoon Teidän Majesteettinne minun ilmoittaa, että hän jo tätä ennen on antanut minulle sydämensä…"
Kuninkaan jaloisilla kasvoilla liikkui iloisa hymyily. Hän kohteli aateksivaisena vapisevan neitosen kättä, juurikun tahtoen sitä piloillaan punnita. "Saammepa puhella siitä hyvä De la Chapelle!" virkkoi hän. "Ilokseni olen käyttänyt tätä tilaisuutta palkitakseni ansioitanne minua ja valtakuntaa kohtaan läänityksillä, jotka niiden omistajattarelle eivät olleet sen arvoisemmat, kun että voin ne hänelle palkita. Mutta että uskoisin teille tämmöisen sulon ja ihanuuden, jonka vasta tänään olen tullut tuntemaan, niin minun — pitää olla iloisella ja anteliaalla tuulella."
Nämä sanat sanottuaan päästi kuningas kaunokaisen käden ja astui tupaan johon Översti, joka ei oikein tiennyt miten selittäisi kuninkaan sanat, tästä syystä ujostellen häntä seurasi.
Sillä välin oli useita herroja ja eräs ihana nainen niinikään astunut hevosten selästä alas. Outo herrasnainen riensi keveästi ja luontevasti Heleenan luokse, sanoi pikimmältään nimensä olevan Markareeta, ja otti häntä käsivarresta kiinni, astuakseen sisälle hänen kanssaan. Tuskin oikein tietäen mitä tapahtui, seurasi Heleena häntä, kun samalla musta villakoira juoksi eteen, hyppien ja liehakoiden hämmästyneelle neidolle.