Huomattuaan yksinään olevansa, tyttö taas kallistui vuoteelle, laski kätensä ristiin ja silmäili, ajatuksiin vajonneena, himeästi kimelteleviä timantteja.
Syvä huokaus kohautti hänen rintaansa; kyynel kiilsi hänen silmässään, kiiluvassa kirkkaudessa noille kalliille kiville vertoja vetävä.
Hänen sielunsa häälyi vähitellen surullisten muistojen sinertävälle virralle, niinkun uinaileva joutsen keinuu keveillä laineilla. Pyhäin unelmien maailmasta, johon hänen sielunsa liehui, luikahti toisinaan ajatus, kainossa kuiskeessa, hänen tummanpunaisten huuliensa ylitse.
"Poissa! i'äti poissa!" huokaisi hän, ja ristiin lasketut kädet irtausivat toisistaan, niinkun rauenneina tästä karvastuttavasta ajatuksesta.
"I'äti!" jatkoi hän, syvälle, syvälle vavahtaen ja kirkkaan kyynelen irtautuessa hänen silmäripsiltään ja verkalleen vierressä hiljaisesta kauhistuksesta kalvettuvaa poskea alas.
"Hänen kyynelensä olivat niin polttavan kuumat! Ah! oliko hänenkin rintansa täynnä synkeitä aavistuksia?"
Lamppu rätisi ja sen valo leimahti yhtäkkiä, ikäänkun sammuakseen. Tyttö kohautti äkisti päätänsä, tempaisi samettiset varjostimet syrjään, ja katsoa tuijotti liekuttavaan liekkiin. "Pimeä tulee! — Se sammuu! — Oi Jumala! — Ja minä olen yksinäni!"
Hätäytynyt yritti kavahtamaan ylös; mutta jäi polvilleen vuoteellensa. Pyhä tunne täytti hänen kokonansa. Taas veti hän tummanpunaisen esiripun eteensä, ikäänkun hämärän harsolla kainosti peittääkseen ruumistaan omilta silmiltään.
"Enpä olekaan yksinäni!" kuiski hän. "Sinä näet minun; sinä varjelet orpoa!" — Laski sitte vapisevat kätensä ristiin kasvoilleen, ja äänetön rukous liikutteli hiljaa polvistuneen huulia tumman purppuran varjossa.
Hiljaa kuiskittu rukous leyhki hänen hengityksensä kanssa kantelen kielille, ja eräs salainen sointu, ainoastaan rukoilevan aistien kuultava, väikkyi hänen ympärillään, ikäänkun kaiku enkelien harpuista äärettömästä etäisyydestä.