Hänkin käänsi kasvonsa pois ja katsoi taas kirjaansa. Mutta samassa huomasi hän, että upseeri voisi väärin käsittää tämän hänen liikahduksensa, ja että olisi kovasti tehty, jos ei hän edes tervehtäisi nuorukaista, joka niin likisesti kuului hänen sydämensä ystäviin.
Sentähden nosti hän uudestaan aateksivat silmänsä häntä kohti ja tervehti häntä ystävällisellä pään nyökkäyksellä. Hän tunsi, että sen hymyn ohessa, minkä hyvätahtoinen tervehdys vaikutti hänen huulillaan, omituinen lämpö ilmaantui hänen poskiinsa, ja tämä tunto saatti ne sitä enemmin purppuraisiksi. Hän tunsi, että hänen muotonsa ja katsantonsa siten sai sanotuksi jotakin muuta ja enempää, kun hän tarkoitti, ja omituinen hämmennys valtasi hänen mielensä.
Kalpea nuorukainenkin oli tervehtiessään muuttunut kasvoiltaan. Hieno punastus lensi silmänräpäyksessä hänen kasvoihinsa ja hänen silmiinsä kuvautui kimeltävä luonnon-ilmaus, ikäänkun kyynelsilmäinen enkeli olis katsellut hänen olentonsa pohjasta, hänen silmäyksessään. Heleena ei tohtinut enään katsoa ylös. Hänen rinnassaan vavahteli salainen mielihaikeus, jossa kumminkin risteili yhtä salaisen onnellisuuden sinkoilevia säkeniä.
Nyt alkoi taas uusi virsi. Muutamia surullisia ja suloäänisiä urkuin suunnitelmia kävi edellä kirkkoveisua. Sävelet tekivät Heleenan liikutetulle sydämelle hyvää. Hän tunsi itsensä ylentyneeksi ja hänen sydämensä vapistus katosi hurskaasen hartauteen.
Veisu alkoi, ja kalpea nuorukainen koroitti äänen niin sydämestä lähtevän ja puhtaan, ja samalla niin hellän vienon, että ainoastaan se, joka istuu yhtä likellä kun Heleena, taisi kuulla sen. Hänen veisunsa kosketti Heleenan tunteita ihmeellisesti. Heleenasta tuntui niinkun upseeri olisi tahtonut vaikeroida hänelle vaivoja, joita hän itsekin tunsi.
Koko elämä tunnetta ja kieltäymistä oli noissa hellissä sävelissä, jotka, muiden äänien sopusoinnun avulla, ikäänkun rukoillen ja arastellen luikuivat Heleenan sydämeen.
Heleena oli alussa äänetönnä, kuunnellen ihmeellisen lumouksen viehättämänä; mutta pian tunsi hänkin tarpeen yhdistää äänensä hänen ääneensä. Hänkin veisasi ja kun hänen tunteensa pääsi sävelissä valloilleen, hengitti hän keveämmästi, hänen rintansa levostui, ja kummankin nuoren, äidin ja pojan, äänet sulivat suloiseksi sopusoinnuksi.
XVIII.
Illalla oli koko hoviväki kokounut leskikuningattaren suureen tanssisaliin. Ankara Kristiina oli varsin tyytyväinen ja hyvillä mielin, siltä ainakin näytti. Hän oli leppeä ja iloisa aina siitä asti kun oli tullut kirkosta. Niin kummalta kun näyttikin, oli hän käskenyt muutamia soittoniekkoja linnaan kutsuttaviksi ja tanssit pidettäviksi. Vilkkaasti kun västäräkit olivat neidit kiirehtineet pukeutumaan mitä koreimmasti, eikä herratkaan, hienoissa hansikoissaan ja uusimmissa puvuissaan, antaneet naisille myöten sievyyden tunnossa ja loistossa.
Raskaista messinkikruunuista ja vahvoista kannattimista kohosi lukuisia vaksisoitsuja, virittäen hurmaavaista valoa tanssihimoisten nuorten päälle, isoruusuisille tapeteille ja ruutuiseen kattoon. Mutta ulkona oli tyyni talvi-ilta. Heikko kuutamo koetti tunkea hiljaisen mutta sakean lumirännän läpi. Linnan ulkopuolella seisovilla oli eriskummainen näytelmä katseltavana, kun soitsuvalo salin akkunoista pitkinä sädeviivoina kimelti sivu kiitävissä lumi hiuteissa, ja ikäänkun haihtuvalla punalla pirskoitteli niitä. Maa kävi yhä valkoisemmaksi.