Kuningatar jatkoi: "Se on se nuori Kaaprieli De la Chapelle. Mutta ettepä tahtonekaan tutustua sukulaiseen, joka itse sunnuntaina antautuu noin maailmalliseen ja turhamaiseen huvitukseen, sen sijaan että menisi Herran huoneesen."
"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun muistuttaa", virkkoi Heleena innollisella hätäisyydellä, "ettei vielä ole yhteen soitettu. Jumalan palvelus ei ole vielä alkanut, ja onhan tavallista, että nuoriso käyttää luistinkeliä, heti kun siihen on tilaisuutta."
"Mitä?" huudahti kuningatar: "Ettehän tahtone puollustaa tuota nuorta huimapäätä? Tässä ei tule kysymykseen, onko hän De la Chapellen poika tahi jonkun muun. Hän on sapatin rikkoja, se on ajatukseni, ja huomispäivänä on tuomio julistettava. Menköön täältä joko Ranskanmaalle, jonne hän oikeastaan kuuluukin, tahi sotajoukkoon Venäjälle, joka juuri on oikea paikka mokomille rajupäille ja turmeltuneille ja hävinneille nuorukaisille. Tuo nuori hovipalvelija, Heikki, saa juuri mennä muassa. Mutta joutukaamme!"
Kun kuningatar seurueensa kanssa läheni kirkkoa, huomasi heidät kirkkoherra ja hän kiirehti nyt yhteen soittamaan. Kellojen juhlallisesti soidessa astui kuningatar kirkkoon ja istui penkkiinsä.
Hänen Majesteettinsä ei voinut hillitä närkästystään nuorukaisten harjoittamasta vallattomuudesta, vaan jupisi siitä itsekseen vielä kirkkoonkin astuessaan. Heleena etenkin sai kärsiä harmistuneen eukon toria; mutta hän koetti rohkaista mieltään, vaikka se kyllä katkeraa oli.
Ennen pitkää tarkistui hänen huomionsa lehterille, missä hän samassa havaitsi sekä nuoren De la Chapellen, että hovipalvelijan kalvakat kasvot. Nämä olivat, ynnä muiden luistelijain kanssa, heti yhteen soittaessa herenneet huvittelemasta ja kiirehtineet kirkkoon. Heleena uskalsi huomauttaa itse kuningatartakin tästä; mutta siihen sijaan, että tämän närkästynyt mieli olis asettunut, hänen harminsa vielä enemmin kiihtyi nähdessään nuorukaiset.
Heleena, joka tiesi kuinka armahtamaton kuningatar oli tällaisten nuorison hairausten suhteen, kävi sitä katkerammalle ja ikävämmälle tunnolle, se kun häiritsi hänen hartauttaan jumalanpalveluksessa. Väkevät urkujen sävelet, jotka virittivät oivallisia lutherilaisia virsiä, kaikuivat kuin uhkaavat tuomiopasunat holveissa. Nuori, huolestunut tyttö koetti väkisin karkoittaa noita häiritseviä liikutuksia, ja kumartui alas penkkiinsä, kädet ristissä silmäin edessä.
Hiljaa nousi nyt seisalleen nuori upseeri, jolle joku muu oli antanut jonkunlaisen vihjauksen. Keveästi ja joutuen astui hän lehteriltä ja riensi kuningattaren penkin luokse, asettuakseen vahdiksi sen viereen.
Kun rukoileva Heleena, vakaisella ponnistuksella, taas oli tullut siihen mielen tilaan, jota jumalanpalvelus vaati, nosti hän päänsä ylös, mutta ei tohtinutkaan nostaa silmiään virsikirjasta. Äkkiä huomasi hän kumminkin, että kuningatar kiivaasti liikahtaen käänsi päänsä poispäin. Katsoessaan syytä siihen, kohtasi häntä kalpean nuorukaisen katsanto, joka seisoi penkinoven vierellä ja katseli häntä tuskallista hellyyttä osoittavilla silmillä.
Heleenan sydäntä vihlaisi ja hänestä oli, niinkuin hänen sielunsa olis käynyt omituisen, tuskallisen muutoksen läpi. Outo henki väristytti epäsointuisia tunteita hänen rinnassaan, ja hänestä oli, niinkuin eräs hajaumisen tunne hiljaa olis tunkenut hänen pyhimpäin unelmainsa maailmaan.