Tuskin oli Översti De la Chapelle tointunut ihastuksistaan ja Heleena malttanut mieltänsä, ennenkun eräs hoviherra, joka oli puettu prologoksi (esipuhujaksi), kutsui koko seuran astumaan näytelmäsaliin. Kaikki riensivät sinne suuresti iloisina ja uteliaina. Heleena oli iloissaan tästä tilaisuudesta saada itsekseen mietiskellä, ollessaan näytelmää katselevinaan; hän meni siis mielellään muassa. Översti ei ollut näytelmästä juuri milläänkään. Kun seurue pitkän käytävän läpi astui näytelmähuoneesen, näki Översti sivu mennessään toisen Heleenan palvelioista, erittäin merkillisesti ja levottomasti katsellen, seisovan siellä. "Odota täällä!" kuiskaisi Översti hänelle äkisti, saliin astuessaan.
Heleena oli sekä huomannut palvelijan arveluttavan katsannon että kuullut puolisonsa sanat. Kamala aavistus lennähti hänen mielessään, ja hän mietti mitähän palvelijalla olisi sanomista. Heleena tahtoi ennen häntä ennättää, sillä hänellä olikin paljon miehelleen uskomista; mutta hänen täytyi odottaa siihen tilaisuutta.
Kun seurue oli istunut paikoilleen ja näytelmä alkanut, puikahti Översti pois. Heleena katsahti hätäisesti hänen jälkeensä, liikahtaen juuri kun olis tahtonut paluuttaa häntä; mutta Översti nyökäytti ystävällisesti päätään, ikäänkun levoittaakseen häntä, lupasi kohta tulla takaisin ja meni huoneesta:
Heleena antautui omain levottomain ajatustensa valtoihin, huolimatta pitkäveteisestä näytelmästä, jonka henkilöt nyt astuivat esiin toinen toisensa perään, pitivät pitkiä puheita tahi lauloivat lauluja, lukua pitämättä nykyisemmän ajan vaatimuksista taiteelta.
Lopuksi astui esiin nuorukainen, jonka näky karkoitti veret Heleenan poskilta ja uhkasi pakahuttaa hänen sydämensä.
Se oli solakka, kalpea mies ritarillisessa puvussa, kannel pansaroitulla käsivarrellaan. Hän astui esiin jalolla arvoisuudella, silmäyksensä lennähtivät seuran ylitse ja jäivät viimein Heleenaan katsomaan. Hän lauloi:
Siell' istui Kymijoen partaalla
Matkustaja rukoillen.
Hän yksin kuuli rukouksensa,
Se oli niin murheinen:
Kun tuuli katosi nuoruuteni,
Ei oo mulla rauhaakaan;
Mun ruusuni ryöväri tempaisi;
Valmis olen kuolemaan.
Näin yksinänsä hän laulaapi
Rajuilman noustessa.
Himeästi tähtyet tuikkaapi,
Hänen surmaapi salama.
Laulun sävelissä oli eriskummainen tuskallisuus, jonkunlainen epätoivoisuus, jonka ilmausta kuitenkin levonsivat ne hiljaa raukeavat, kantelelta otetut soinnut, joilla laulaja lopetti laulunsa.
Kuulijat, joita teeskentelevän soitannon nautinto ei ollut pilannut, olivat syvältä liikutetut, ja itse näytelmän tekijäkin, herra Sveno Svinevadensis, ihastui noista sävelistä, jotka elähyttivät ja kunnostuttivat hänen typerämielisiä värsyjään.