"Ah, se on kova kohtalo!" valitti Heleena: "Mutta sinä kannat kohtalosi voimalla. Kuitenkin näen sinun haikeasti surevan. Tuo kavala hollantilaisnainen! Ja kuningas on todellakin rakastunut häneen."
"Se on varsin varma!" vastasi Ebba punastuen: "Ja minä menen sen tähden naimisiin Jaakko De la Gardien kanssa. Elämä pyhitetty huoneellisille velvollisuuksille, on palkitseva minulle kadonneet nuoruuteni unelmat."
"Ah! huomaan että olet oikeassa!" sanoi Heleena: "Mutta tuleeko minullakin olemaan sellaista voimaa? Pelkään, että puolisoni näkeminen minun kuolettaa. Ja kuitenkin, enkö ole täyttänyt velvollisuuttani? Ah, mikä minua kuolettaa on se, etten tehnyt sitä mieluisesti, että olen tehnyt sen särjetyllä sydämellä. Jumalan olkoon kiitos, että se on ollut ja mennyt!"
"Niin ensimmäinen hetki on vaikea!" sanoi Ebba huo'aten ja meni ystävänsä kanssa akkunan luokse: "Mutta kyllä levostumme, kun vaan on sydäntä tekemään vakaisen päätöksen."
Ebba Brahe kohotti kaunista kättänsä, käänsi timanttisormuksen, joka hänellä oli sormessa, akkunaruutua vasten ja piirsi siihen nuo hyvin tunnetut värsyt:
"Kohtalooni tyydyn vaan,
Ja kiitän Herraa armostaan."
Molemmat nuoret naiset katselivat äänettöminä tätä kirjoitusta, kun samassa ovi aukesi ja kuningas itse astui sisään taluttaen äitiään, leskikuningatarta. Heidän jälessään tuli loistoisa saattokunta, jonka joukosta Heleenan tarkka silmä likinnä kuningasta keksi sen uljaan soturin, jota hänen täytyi puolisokseen sanoa. Kuningas tervehti etäältä, hämmästyneesti katsahtaen, kaunista punastuvaa Ebbaa; mutta De la Chapelle riensi Heleenan luokse, suuteli kalvettuvaa otsalle ja suulle, ja likisti, ihastuksissaan, koko hovin läsnä ollessa kainostelevan naisen rintaansa vasten.
XXIII.
Kuningas oli käskenyt koulun rehtorin Nyköpingissä kirjoittamaan ilvenäytelmän, jota muutamat koulupojat ja teinit Linköpingistä — Strengnäsin lukiota ei silloin vielä ollutkaan — tulisivat näyttelemään urhoollisen Översti De la Chapellen hääpäivänä.
Oppinut maisteri Sveno Svinevadensis oli salaisuudessa tehnyt merkillisen teoksensa, lisännyt näyttelijäkunnan muutamilla nuorilla hoviherroilla, ja oli juuri eräässä hovilinnan isossa salissa, valmiina aloittamaan suurta näytelmäänsä, jolla oli seuraava nimitys: "Viipurin pamaus, ratki surkea ja ajateltava kometiiaa, Ruotsalaisten iloinen Venäläisten surullinen nähdä ja kuulla, jossa näytellään: kuinka mahtava ja sotakuntoinen kapteini, Canutus Posse, räjäytti monta tuhatta Tatarilaista ilmaan ruutimiinulla, kokoon pannut Sveno Svinevadensis, jouluaattona vuonna 1614, Nyköpingin hovilinnassa."