Aateksivainen soturi astui muutamia kertoja edes takaisin lattialla. Hänestä tuntui niin kummalliselta. Suloisessa ruusun hohteessa väikkyi hänen muistissaan sen ihanan neidin kuva, jota hän sanoi puolisokseen. Hän kertoili muistossaan koko rakkautensa kohtalon, kuinka se syntyi hirmuisella silmänräpäyksellä, kuinka sitä niin useat Heleenan lempeyden armaat osoitukset elvyttivät, kuinka se kerrassa iäksi päiväksi vahvistettiin samalla hetkellä, jona hänen täytyi hänestä erota. Kaikkityyni oli ihana unelma — ainoastaan jäähyvästi hetken päällä häilähteli jotakin synkeätä, jotakin hämäräisesti huolettavaista. Hän pudisti päätään itsekseen, ja hän olisi toivonut sen toisin olleeksi. Hän olisi tahtonut uudelleen elää noita viimeisiä hetkiä Heleenan kanssa, ja sanoa hänelle muuta, kun mitä oli sanonut.
Tyytymättömyyden ja levottomuuden tunne heräsi hänessä. Hänen kuluneen elämänsä vieläkin kaukaisemmista ajoista tunki toisinaan hahmuja hänen muistiinsa, joita hän kiivaasti koetti karkoitella, kiinnittämällä ajatuksensa rakastettuun Heleenaansa.
Hän kiirehti vuoteelle menemään ja lymysi nyt punaisten esirippujen varjoon.
Hän koetti nukkua, mutta se oli turhaa koetusta. Myrskyn ryske, joka ei koskaan ennen liene hänen untansa häirinnyt, kajahteli hänen omassa sisussaan eriskummaisella tavalla. Huolettavat ja sekaiset aavistukset, joita hän väkisin koki karkoittaa, pitivät häntä valveilla.
"Oi Heleenani!" huokasi hän: "Oletko vienyt muassasi täältä ne viattomuuden ja rauhan enkelit, jotka lepoasi vartioitsivat? En kadehdi sinulta niiden taivaallista seuraa. Ah, autuudekseni olen ne sinun luonasi löytävä!"
XXII.
Neiti Ebba Brahe ja rouva De la Chapelle kävelivät, pitäen toisiaan vyötäisistä, edestakasin isossa, kolkossa salissa, jota kynttiläruunut ja lampetit valaisivat. Se oli leskikuningattaren iso tanssisali. Molemmat olivat surulla mielin; mutta Ebba, jolla oli tyynempi luonto, koki lohdutella kiihkoista ystäväänsä, joka näytti olevan kovin mielenkuohuisena.
"Niin niin, se on ollut ja mennyt!" sanoi Ebba. "Näen, ettei minulla olekaan onnea odotettavana niin huikentelevalta sydämeltä, kun hänen on. Usko minua, Heleena, emme tulekaan niin onnellisiksi, kun nuorena luulimme. Jollei parempaa ja rauhallisempaa turvapaikkaa omalle tunnolle olisi, kun nuoruuden rakkaus, niin olisimme hukassa. Ei, muuta onnellisuutta ei ole, kun velvollisuuksien täyttäminen, niin luulen minä tästä hetkestä alkaen."
"Oi Jumala!" huokaisi Heleena: "Mitkä velvollisuudet! Minä kauhistun niitä!"
"Älä tee sitä, Heleena!" jatkoi Ebba. "Usko minua, tuo levollinen onni, olla ylevän ja vakaisen miehen vaimo, on tosiaankin paljon parempi kun se hupa, minkä nuorukaisen huikenteleva suosio tuottaa. Eipä olekaan niin vaikeata uhrata rakkautta kunnioitukselle. Moni saa uhrata sen jääkylmälle velvollisuudelle ilman muuta palkintoa kun välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta. Se on nyt kerta meidän naisten kohtalo."