Samassa avattiin ovi ja Czarnkovskin muhkea varsi nähtiin siinä. Hän astui hämmästyneen Blasiuksen luo, tarttui hänen käteensä ja kiitti häntä hyvästä vierasvaraisuudestansa ja hyväntahtoisuudestansa. Sitte tarttui hän punehtuneen Marian käteen.
"Nuori tyttö!" sanoi hän ja surullisuus oli selvästi nähtävänä hänen jaloissa kasvopiirteissänsä. "Sinä olet minun rinnassani herättänyt monen muiston, joka on seuraava minua Itämeren toiselle puolelle. Ota tämä pieni ystävyyden-todiste — eihän sinun sentähden tarvitse punastua! — vieraalta, jonka ainoasti uhkaavilla aseilla, myrskyisellä merellä täytyi taistella itsellensä onnen saada sinulle vakuuttaa ihastuksensa!"
Hän painoi kalliin sormuksen hänen sormeensa. Niilo rypisti silmäkulmiansa ja punastui, mutta ei sanonut sanaakaan. Blasius-ukko sitä vastoin laski kätensä lukulle, ikäänkuin levottomana odottaen tuon korean puheen loppua.
Maria ei voinut olla antamatta kaunista katsetta ja käden puserrusta vieraalle, joka oli hänelle osoittanut niin suurta kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta. Czarnkovski kääntyi sitten Niilon puoleen. Hymy levisi hänen huulillensa, kyynelkasteen kadotessa hänen silmistään, kun hän sanoi: "Me olemme nyt kuitit, nuori mies! Tässä jätän minä teille aarteen, joka olisi ansainnut vieläkin yhden taistelun. Blasius-ukko, kunnon ystäväni, suostuu varmaankin teidän onneenne, jonka minä toivon tulevan niin ihanaksi, kuin täällä maan päällä on mahdollista. Me olemme saaneet käskyn heti mennä laivoillemme, ja kuningas seuraa meitä Puolaan; mutta minä olen aina mielihyvällä muistava kunnon Blasius Dundee'ta, Maria-kaunoista ja hänen onnellista miestänsä. — Jääkäät hyvästi!"