Muutamana kauniina kesä-iltana istui mainitun niemen päässä mies ongella. Hän oli pitkä ja laiha varreltansa, hyvässä asussa, joka osoitti, ett'ei hän ollut talonpoika. Hänen silmänsä olivat terävät ja katselivat kolkolla levottomuudella ympärilleen. Muuten näkyi hänen kasvoillansa se kamala muoto, joka on omituinen vanhoille kuuromykille.
Takapuolella häntä helähteli, hänen toki kuulemattansa, suloinen nuori ääni, joka lauloi yhtä Franzén'in runoelmaa. Nuori tyttö astui esiin lehtipuiden välistä ja läheni vanhaa kalastajaa. Hän taputti häntä hiljaan olkapäälle ja teki muutamia merkkejä, joihin toinen vastasi. Hän kokosi kalanpyydyksensä ja saaliinsa seuratakseen tyttöä. Mutta samassa seisahti hän äkisti ja viittasi salmea kohden, joka yhdistää Vankaveden Paloveden kanssa. Siellä näkyi vene. Levottomana sota-aikana antoi jokainen uusi esine pelon ja huolen ainetta. Vaihetettuansa muutamia merkkejä kuuromykän kanssa juoksi tyttö pois.
Kauan ei kuuromykkä ollut katsellut pientä venettä, ennenkuin tyttö kolmen muun naisihmisen seurassa tuli takaisin. Vanhin niistä, toisten äiti, oli kookas ja voimakas varreltaan ja näkyi olevan luotu soturin vaimoksi. Rohkeus ja uljaus säihkyi hänen silmistänsä. Hänen tyttärensä olivat kaikki kauniit ja jokaisella oli omituisuuksia, joista on vaikea sanoa, mikä oli parahin. Vanhin, Amalia, oli solakka, sinisilmäinen, kahdeksantoista vuotinen neito, jonka koko olennossa havaittiin viehkeä lempeys. Keskimmäinen, Rosina, oli vuotta nuorempi ja ensi katsannossa hyvin vanhemman sisarensa muotoinen; mutta tarkemmin katsottua huomaittiin pian, että hän oli vartevampi sekä luonnoltansa hilpeämpi ja vilkkaampi. Nuorin, Fredrika, oli kymmenvuotinen lehakka, joka päiväkaudet vaan lauloi ja telmi, sillä kelläkään ei ollut sydäntä nuhdella tätä suloista lasta.
Tämä vähäinen joukko katseli levottomalla tarkkuudella veneen lähenemistä ja vetäytyi sill'aikaa takaisin päin niin paljon, että tuli piiloon puiden taakse. Kuuromykkä, jolla oli erinomaisen tarkka näkö, teki äkisti meriin, joka osoitti iloa. Naisväki, joka tuli hänen ympärillensä, näytti hilpeillä liikkeillä uteliaisuuttansa. Fredrika, joka paraimmin ymmärsi hänen merkkipuhettansa, lausui: "Setä sanoo sen olevan Paavon, joka tulee veneessä".
"Paavo"! huusivat kaikki ihastuksella.
Äidin katsanto oli myöskin ensin ilahtunut, mutta hän rauhoittui pian. "Se on tuskin luultavaa", sanoi hän. "Mutta jos lankoni näkee oikein, tulee Paavo takaisin asiaansa toimittamatta. Kuinka olisi hän Vaasasta tai Uudesta-Kaarlepyystä ehtinyt tänne niin pian?"
"Oh!" virkkoi Rosina, "Paavo kiirehtii kyllä. Hän on niin rohkea ja nerokas, että sitä, joka viivyttää häntä, kun hänellä on asia toimitettavana Amalialle, sitä olisi hauska nähdä".
"Ottipa Paavo pyssynkin myötänsä", sanoi Fredrika; "ett'ei hän vaan ryhtyisi sotaan, hän, joka niin vihaa Venäläisiä, varsinkin häijyä Nefnef'iä, ett'ei hän suinkaan malta olla heihin kajoomatta".
Amalia katsahti levottomin silmin nuoreen sisareensa. Sitte sanoi hän huolettomalla äänellä: "minulla on sama ajatus, kuin Rosinallakin. Paavo kyllä varoo itsensä. Muuten en ollenkaan ymmärrä, mitä Fredrika tarkoittaa Nefnef'illänsä. Eihän Paavo ole häntä edes nähnytkään, taikka, jos hän sen on tehnyt, tapahtui se vaan yhden ainoan kerran pikimmältään".
"Paavo raukka!" sanoi Fredrika. "Hän on varmaan haavoitettu. Minä mielestäni näen jotakin punaista hänen päällänsä. Hänen mekkonsa on varmaan verinen".