Nyt rupesi naisväki selittelemään arveluitansa laukusta, niistä kirjeistä, jotka siinä olivat ja kirjeiden sisällyksestä. Heidän levoton odotuksensa tuli ilmi tällä tavoin, kunnes Paavo tuli niin liki, että hän käänsi itsensä, katsoakseen paikkaa, missä nousisi maalle. Hän huomasi silloin levottoman joukon rannalla, ja teki merkin, johonka naiset ilohuudolla vastasivat.
Paavon tultua rantaan, rupesi naisväki kyselemään kirjettä. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan, vaan otti airot sisään veneesen ja valitsi sauvoin kädessä paraimman valkaman. Äiti koetti saada tyttöjänsä vaikenemaan, mutta se ei tahtonut luonnistua. Paavon kasvoilla loisti tyytyväisyys, sill'aikaa kuin hän suurimmalla tarkkuudella ja vähimmättäkään kiiruutta pani veneessä kaikki paikallensa ja viimein hyppäsi maalle. Sen perästä kiinnitti hän veneen ja vasta sitte kuin kaikki, jota hänen merimiehenä tuli tehdä, oli toimitettu, otti hän lakin päästänsä ja tervehti ensin kuuromykkää, sitte naisia. Lopuksi otti hän esiin kirjeen, jonka hän antoi äidille.
Ottaessaan vastaan tämän todistuksen siitä, että miehensä eli ja oli kohdannut hänen sanansaattajaansa, ei hän voinut hillitä kyyneliänsä. Myöskin tyttärihin tarttui tämä hänen liikutuksensa ja heidän silmänsä kyyneltyivät. Paavo katseli tätä kohtausta melkein ihmetellen, mutta hänen rintansa kohosi väkevästi ja todisti, että hänenkin sydäntänsä liikutti väkevät tunteet.
Niin pian kuin äiti vähän oli rauhoittunut, aukasi hän kirjeen ja kaikkein silmät kääntyivät häneen. Kirjettä lukeissansa vaihtelehti monet erilaiset mielenliikunnot hänen vakailla kasvoillansa. Hän näkyi hämmästyneeltä, iloiselta, murheelliselta, vuoroitellen.
Viimein lausui hän: "Vihollinen on jälleen tullut voitetuksi Lapualla.
Nefnef oli vähällä tulla ammutuksi. Isä ei ole aivan kaukana. Hän
lähetetään Ruoveden kirkolle. Venäläisten armeija vetäytyy takaisin
Tampereen kautta".
Amalian katsanto muuttui, tämän sanoman kuultuansa. "Me olemme siis, Jumalan kiitos, turvassa", sanoi hän. "Jos hätä rupeisi ahdistamaan, voimmehan silloin päästä Ruovedelle".
"Se on mahdotonta, että Venäläiset etsivät meitä täällä", virkkoi äiti. "Tänne ei mene yhtäkään tietä ja heillä kyllä on tärkeämpiä asioita ajatella, kuin meitä häiritseminen".
"Niin", sanoi Fredrika, "heillä ei suinkaan ole paljon aikaa, kun tulevat ajetuiksi jälleen kotiin Venäjälle".
"Hm", virkkoi Paavo:
"Alku työn kaunistaa,
Lopussa kiitos seisoo".