Äiti katsoi terävästi häneen. "Mitä tarkoitat, Paavo?" kysyi hän. "Etkös luule, että Suomalaiset voittavat, niin että pääsemme julmasta vihollisesta?"
"Minä luulisin paremmin käyvän", vastasi Paavo, "jos saisimme tehdä oman tahtomme mukaan. Minä en ymmärrä herrojen konstillisia ajatuksia, mutta sen tiedän, että jos me talonpojat saisimme kivärejä ja luotia ja ruutia ja jokainen tekisi, mitä voisi, niin ei suinkaan ainoakaan Venäläinen tulisi takaisin maahansa.
Tulee mies meren takainen,
Ei tule turpehen alainen".
"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo", sanoi äiti. "Etkös usko, että herrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He tietävät kyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne niin helpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista".
"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä", lausui Paavo. "Tällä kerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille talonpojille, toimittaaksemme myös jotakin".
"Mitäs sanot, Paavo?" kysyivät naiset yhtä haavaa.
"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?" kysyi äiti.
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja ynseyttä.
"Jumala varjelkoon meitä!" jatkoi äiti. "Venäläiset varmaan polttavat vihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me tunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni kanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!"
"Suusta Jumalan korvaan,
Armon kanssa ulos tulkoon!"