Silloin ratsasti pihalle loistava joukko ratsuväkeä. Nuori mies kalliissa puvussa, rinta täynnä välähteleviä tähtiä, ajoi sen etupäässä. Nefnef seurasi häntä, pää paljastettuna.
Nuori ruhtinas, sillä se oli ruhtinas Dolgoruki, hyppäsi keveästi vaahtoavan ratsunsa selästä. "Minä kohtasin kenraali Rajevskin", virkkoi hän. "Onko se totta, mitä hän sanoi, majuri Nefnef, että te täällä harjoitatte hirmuisimpia töitä? Tietäkää, että keisari vaatii urhoollisuutta, mutta myöskin ihmisyyttä sotamiehiltänsä".
Hän meni samassa pytinkiin, johonka Nefnef seurasi häntä.
Naiset olivat akkunan lävitse nähneet tämän kohtauksen. "Se on keisari itse", sanoi rouva Gek. "Se ei voi olla kukaan muu".
"Nefnef oli niin nöyrä häntä kohtaan", sanoi Fredrika. "Hän olisi kernaasti voinut hutkaista Nefnef'iä ratsuvitsallaan".
"Hän ei ollenkaan näyttänyt julmalta", lausui Rosina. "Äiti, pyytäkäämme häneltä armoa!"
"Niin", huusi Fredrika. "Osaahan Amalia ranskan kieltä".
Äiti mietti muutaman hetken. "Meillä ei ole muuta neuvoa", sanoi hän. "Meidän on sitä koettaminen. Rohkaise mielesi, Amalia; mene Jumalan nimeen, Hän sinua vahvistakoon!" Näin sanoen syleili hän vapisevaa tyttöä.
Amalian kasvoille kuvautui hyvän aikomuksen jalo muoto ja tunne rohkeudesta ja arvollisuudesta tuotti hienon punastuksen hänen poskillensa.
Ovi avattiin ja hän astui ulos. Mutta vartijat pihalla tahtoivat viedä häntä takaisin. Hän koetti merkeillä selittää, mitä mieli puhua, ja viittasi kiivaasti pytinkiin päin, johon ruhtinas oli mennyt sisään.