"Takaisin!" ärjäsi muuan jääkäri ja kolisti kiväriänsä.
Samassa aukesi akkuna pytingissä. Heleä ääni puhui muutamia sanoja ja jääkäri astui kunnioittavasti syrjään. Amalia kiiruhti eteenpäin.
Ovessa tuli Nefnef häntä vastaan ja pidätti häntä. "Mamseli Amalia", sanoi hän innolla, tarttuen hänen käteensä, "mitä tahdotte ruhtinaalta? Älkää kannelko päälleni, sitä neuvon teille ja sitä teiltä pyydän. Mitä ikänänsä hän sanoneekin, olette ja jäätte minun valtaani. Muistakaa se ja puhukaa sen jälkeen!"
Muuten niin heikko tyttö tempasi väkevästi kätensä irti, katsoi häneen vaan yhdellä silmäyksellä, mutta täynnä ynseyttä ja arvoisuutta, ja kiiruhti ruhtinaan huoneesen.
Hänen sydämensä sykki kovasti; uskaliaisuus ja tuska, sekä vaaleus ja punastus vaihtelehtivat hänen kasvoillansa. Hän laski kätensä sydämelleen, hetkeksi miettiäksensä niitä sanoja, joita aikoi puhua.
Ruhtinas meni häntä vastaan lempeällä ja jalolla katsannolla.
Ystävällisesti käski hän häntä mieltänsä rohkaisemaan.
Amalia heittäytyi nyt polvillensa ja kertoi, kyynelten useasti keskeyttäessä hänen puhettaan, mitenkä vanhempainsa koti oli ryöstetty ja kuinka kuuromykkää setäänsä kidutettiin.
Kuultuaan tämän kertomuksen, joka saatti punan nousemaan hänen otsallensa, nosti ruhtinas ystävällisesti rukoilevaa tyttöä ylös ja tarjosi hänelle kätensä, taluttaaksensa häntä alas pihalle.
Tällä kohtasi heitä Nefnef, joka tuli ulos tallista. Hän kumarsi syvästi ja sanoi vapisevalla äänellä: "Armollinen ruhtinas, minä tulin myöhään. Hän on kuollut".
"Te olette murhannut kuuromykän ja mielettömän", virkkoi ruhtinas ja katsoi häneen kauhealla silmäyksellä. "Minulla ei ole täällä päällikkyyttä, mutta minä tahdon puhua kreivi Kamenskin kanssa ja herramme ja keisarimme kanssa. Hän ei tahdo, että upsierinsa ovat pyöveliä. Missä ovat muut naiset?"