Amalia viittasi tupaan ja nämät, jotka akkunasta olivat nähneet koko kohtauksen, kiiruhtivat ulos. Ruhtinas tervehti heitä ystävällisellä kohteliaisuudella ja sanoi: "Tahdotteko jäädä tänne? Minä vakuutan, että olette turvassa. Vai mihinkä tahdotte mennä? Ei kukaan uskalla tehdä teille mitään pahaa, sen voin luvata keisarini nimessä".
Naiset katselivat toinen toisiinsa; äiti puhui muutamia sanoja Amalialle ja tämä selitti nyt ruhtinaalle äitinsä halun päästä erään sukulaisen tykö Karjalaan, niin kauaksi kuin sotaa kesti.
"Onko teillä hevosta?" vastasi ruhtinas, "niin tahdon toimittaa teille kenraali Kamenskin luvan ja passin. Missä on kenraali, majuri Nefnef?"
Samassa hetkessä järähti tykin laukaus. Hätärummut pärisivät ja kaikki Venäläiset tulivat liikkeelle. Ruhtinas pudisti Amalian kättä ja hyppäsi taas ratsunsa selkään. Kaikki Venäläiset seurasivat häntä.
Näsijärven rannalle riensivät Venäläisten joukot. Nefnef kiiruhti heitä johtamaan. Värjärin laiturille tuotiin taas tykki. Järvellä liikkui joukko aluksia, kaikki täynnä sotamiehiä. — Kohta huomaittiin, että suuri joukko aikoi nousta maalle vähän matkaa kaupungista.
Kreivi Kamenski riensi torilta rantaan, jossa ruhtinas Dolgoruki kohtasi hänet. Nämät korkeat päälliköt tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja ruhtinaan korkea arvo näytti voittavan itse ylikenraalin vallan.
"Voimamme täällä on liian heikko", sanoi Kamenski.
"Tunnin päästä on koko sotajoukkoni täällä", vastasi ruhtinas; "minä olen kiiruhtanut edelle. Nyt tahdon rientää heitä vastaan ja jouduttaa marssia. Jos oikein näen, saanette kyllä tekemistä siksi, kuin tulen takaisin, niin että vielä voin toivoa päästä tappeluun osaa ottamaan".
"Terve tultuanne, jalo ruhtinas!" vastasi Kamenski. "Kuinka suuri on joukkonne?"
"Noin 6,000 miestä", vastasi Dolgoruki.