Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen katsantonsa oli hirmuinen. Roth otti häntä käteen ja sanoi: "hillitse itseäsi, Paavo. Me kostamme sen sinulle".
"Kuka?" kysyi Paavo kolkolla äänellä.
Vanha äiti osoitti erästä Venäjän ala-upsieria, sanoen: "tuo halkaisi isäsi pään".
Ennenkuin kukaan kerkesi sanaakaan sanomaan, ennenkuin Roth oli ehtinyt tarttua Paavon nostettuun käteen, oli tämä viskannut kirveensä murhaajan päälle, joka vaipui vereensä.
"Mutta missä on hän?" kysyi Paavo vieläkin ja vastausta odottamatta riensi hän taistelupaikalta taloon, joka jo oli ilmitulessa. Tuskastuneena katsahti hän sisään avatun oven lävitse. Siellä oli vaan hävitystä ja verta. Laattialla näki hän isänsä ruumiin. Mutta liekit pakoittivat häntä pakenemaan. Katsahtaen metsään päin näki hän puiden välissä upsieria, joka tahtoi vetää myötänsä naista rantaan päin. Hän tunsi kohta Nefnef'in ja Amalian. Nopeasti kuin salama oli hän siellä ja tarttui vihollisensa rintaan.
"Nyt et pääse niinkuin viimein", sanoi Paavo ja veti häntä myötänsä erääsen pieneen raivattuun paikkaan liki palavaa navettaa. Keskellä tätä paikkaa oli vähäinen paalu, ja sen ympärillä kuusenhakoja. Paavo nosti vihollisensa maasta ja heitti hänet yhdellä otteella hakojen päälle. Mutta nämät välttyivät, niin että Nefnef putosi alas. Siinä oli, näet, karhunkuoppa. Että kosto täällä kohtasi Nefnef'iä, kuultiin ärjyvästä mörinästä, joka ilmoitti, ken siellä häntä ennen oli.
Paavo lähti nyt kohta Amalian tykö, joka tainnuksissa oli vaipunut maahan. Rehellinen talonpoika katseli hänen lempeitä, vaalistuneita kasvojansa. Hän oli jo lapsuudestansa asti nähnyt ja rakastanut tätä nuorta tyttöä. He olivat leikinneet yhdessä lapsina ja vaikka Amalian sievempi kasvatus, pian pani väliseinän hänen ja yksinkertaisen talonpojan välillä, oli kuitenkin Paavossa, ikäänkuin näkymättömästä vaikutuksesta, syttynyt tunne, syvempi ja jalompi kuin tavallisesti hänen säädyssänsä. Hänellä ei kuitenkaan nyt ollut paljon aikaa antaa tunteillensa valtaa Amaliaa nähdessään. Useampia laukauksia päästettiin, hurranhuutoja kaikui ja ankara taistelu kuului jälleen sysihaudalta. Venäläiset olivat niinmuodoin saaneet apua.
Paavon ensimmäinen ajatus oli rientää sinne, mutta hän malttoi mielensä, silmäillessään Amaliaa. Tämän kanssa uuteen vaaraan syöksyä oli hänelle mahdotonta. Amalia oli ensin pelastettava. Katsottuaan vähän ympärillensä ja päätöksensä tehtyään nosti Paavo taintuneen tytön ylös maasta.
Hän anoi silmänsä. "Hyvä Jumala!" huusi hän; "Paavo, missä olen minä, missä ovat äiti ja sisaret?"
"Minä olen sinua suojeleva", vastasi Paavo. "Minä tahdon viedä sinut heidän luoksensa, jos mahdollista on".