Kuullessaan nämät sanat, jotka tunkivat hänen sydämensä sisimpään pohjaan, vapisi Paavo. Kirkas kyynel välkkyi hänen silmässään ja hän vastasi: "en ikänä!" Samassa käänsi hän kasvonsa, miehevällä mielenmaltilla, ulos järvelle päin. Hän hiipi hiljaa muutamaan luolan likellä kasvavaan leppään, josta hän lehtien piilossa saattoi katsella ympärillensä.
Hän näki muutamia kasakkeja kuleksivan ympäri siinä pienessä laaksossa, jossa nyt hänen kotinsa savusi tuhastaan. Niitä ei hänen tarvinnut pelätä. Toiselle puolelle oli hänellä näkyala järvenrantaan, jossa hän pian havaitsi Roth'in veneen. Siinä keksi hänen tarkka silmänsä kohta ne henget, jotka häntä huolestuttivat. Hän näki sitte Roth'in ja urhoollisten sotamiesten myös astuvan veneesen ja laskevan ulos. He olivat tuskin ehtineet pyssynkantamuksen päähän rannasta, kun siihen tuli useampia kasakkeja, joista muutamat ratsastivat veteen, laukaistaksensa pistooliaan pakenevien päälle. Mutta ne, jotka tulivat liian liki, ammuttiin kohta kuolijaksi ja pian oli vene vaaratta ulkona järvellä. Se laski Muroleen salmea kohti, niinmuodoin Ruovedelle päin.
Paavolla ei siis ollut muuta kuin täällä vartominen, siksi kuin seutu tuli Venäläisistä puhtaaksi, ja sen jälkeen koettaminen käyttää kaikkia niitä sattumia, jotka voivat olla sopivia hänen ja Amalian pelastukseksi. Hän astui alas puusta ja kertoi Amalialle mitä oli nähnyt.
VI.
Erämaa.
Seutu Kurun ympärillä oli hävitetty; kaikki ihmisasunnot olivat sorana ja tuhkana; ainoastansa Jumalan huone, pieni kirkko, seisoi vielä, vaikka ryöstettynä, ja kohotti kullattua ristiään metsän ylitse. Raivoovat viholliset olivat vetäytyneet toiselle haaralle, niin että ainoastaan siellä täällä joku asukkaista, joka oli piileskellyt vuorenrotkoissa ja suosaareksilla, uskalsi hiipiä esiin hävitystä katsellaksensa.
Siitä luolasta, johon Paavo oli ottanut turvansa sen onnettoman tytön kanssa, jonka pelastaja hän oli, hiipivät he molemmat ulos, paetaksensa näistä kauhistuksen paikoista. Pyssy jännitettynä kädessään ja tarkasti katsellen ympärillensä, kulki Paavo ensinnä; hänen jälkiänsä seurasi vavisten Amalia.
Ilta rupesi jo lähenemään, sillä ennen eivät he uskaltaneet alkaa vaellustansa. Paavo tahtoi kuitenkin kiiruhtaa, sillä hänen matkakumppaninsa, vaikk'ei hän mitään lausunut, kärsi, niinkuin hän itsekin, nälkää. Hän sanoi Amalialle aikomuksensa olevan ennen yötä päästä Muroleen salmen ylitse, järven toiselle puolelle, jossa viholliset eivät olleet niin hajalla. Tyttö seurasi häntä ääneti tiheän, jylhän metsän lävitse. Yön lähetessä olivat he jo ehtineet hyvän matkan Kurun kirkosta salmelle. Amaliaa kauhistutti, kun hän näki täällä olevan kosken ja katseli sen hirmuisia pyörteitä.
"Juuri tämä koski", virkkoi Paavo, "on ainoa keino pelastukseksemme. Minä olen lukemattomat kerrat kulkenut siitä alas ja tunnen jokaisen kiven pyörteiden välissä. Jos tahdot luottaa minuun, mamseli Amalia, niin kannan sinut ylitse".
Amalia vastasi ainoastaan nyykähdyksellä.