"Niin anna minun siis tehdä", pitkitti Paavo, "mitä on tarpeellista.
Minun täytyy sitoa sinut kiinni hartioilleni".
Hän otti vyönsä ja kiinnitti hänet sillä, melkein niinkuin Lappalaisvaimo kantaa lastansa. Amalia laski tuskallisena, punastuneena, kätensä hänen kaulansa ympäri.
Pitkä seiväs kädessä lähti Paavo koskenpartaalle, juuri siihen paikkaan, jossa pyörteet näyttivät rajuimmilta. Hän tiesi, että tässä löytyi vanha lohipato, eräänlainen kosken poikki rakettu kivimuuri, jota käytettiin lohenpyyntiin ja joka nyt oli veden alla. Vakavilla askelilla kaalasi Paavo sauvansa nojassa pitkin tätä vaarallista tietä, jossa vaahto roiskui ylös aina Amalian jalkoihin asti. Yksi ainoa harha-askel, ainoakin liukastus noilla märillä kivillä olisi heittänyt hänet raskaan taakkansa kanssa syvyyteen. Niin tuli hän valtaväylälle kosken keskellä. Siinä oli veden juoksu rajuin. Mutta Paavo, rohkeana keskellä kohisevaa koskea, katseli tarkalla silmäyksellä muutamaa kiveä, jonka määräsi seuraavaksi jalansijaksensa. Hän tunnusteli sitä seipäällänsä, pisti sitte seipäänpään kahden kiven väliin vähän alempana ja — hyppäsi.
Se onnistui. Nyt oli vaarallisin paikka kuljettu ja vakavin askelin, toiselta kiveltä toiselle, astui Paavo eteenpäin, kunnes oli päässyt toiseen rantaan. Siinä laski hän maahan pelastetun tytön.
Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän tunteensa olivat liian syvät sanoihin puhjetaksensa. Mutta kauan ei Paavo levännyt. Hän tarjoutui jälleen kantamaan tyttöä. Amalia lupasi kuitenkin käydä, kumminkin siksi että tulisi enemmän väsyneeksi. He pitkittivät sentähden vaellustansa. Paavo tunsi erään talonpojan, joka asui Orihveden pitäjässä syvällä metsässä, noin peninkulman paikoilla Muroleen salmesta. Se oli likin asuttu paikka sillä puolella vesiä, jossa he nyt olivat. Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän metsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu oli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää jonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin seurasivat he mitään raivattua polkua. Lopuksi tapasivat yhden, mutta se vei heidät muutamaa puroa myöten mahdottoman suurelle rämeelle.
Amalia joutui varsin epätoivoon, nähdessään niitä lukemattomia hyllyviä mättäitä, joidenka välissä kiilsi vettä ja ainoastaan siellä täällä muutamia matalia, puolikuivettuneita mäntyjä kasvoi. Kaihoittavaa oli nähdä näiden yksinäisten puiden kuivuutta keskellä vetistä suota. Mutta niin pian kuin puut semmoisessa suossa kasvavat niin suuriksi, että juuret ulottuivat vedenpinnan alla olevaan jäähän, kuivuvat ne pois.
"Meidän täytyy tästä ylitse!" sanoi Paavo. "Takanamme on kuolemaa ja hävitystä; mitä edessämme tapaamme ei kuitenkaan voi olla vaikeampaa, vaikka Heikinkin talo olisi ryöstetty ja poltettu. Mutta sinä tarvitset lepoa, mamseli Amalia. Istu sentähden tähän; minä en sinusta kauas erkane ja sinä voit olla huoletta, sillä valppauteni ei hetkeksikään ole taukoova".
Paavo vaelsi vähän matkaa pitkin suon rantaa, kuitenkin niin, että hän alinomaa näki Amalian. Muutamasta koivusta repi hän irti palasen tuohta ja pian oli hän täyttänyt siitä tehdyn ropeen suon oivallisilla hedelmillä: muuramilla.
Ottaessaan vastaan hänen lahjansa näkyi ystävällinen hymy Amalian huulilla. "Kuinka monta marjarovetta olet minulle lahjoittanut, Paavo?" kysyi hän.
"Monta on marjaa metsässä, useammat ovat uskollisen sydämen ajatukset", vastasi Paavo.