II.
Liuhtarin palo.
Liuhtarin kylä oli täynnä Venäläisten haavoitettuja. Tappelun riehuessa Lapualla eneni heidän lukunsa runsaasti. He lepäsivät olkien päällä kylän pirteissä, jotka asukkaat olivat jättäneet tyhjiksi. Epätoivo ja tuska kuvautui nääntyneitten sotamiesten kasvoilla, sillä he kärsivät kipua ei ainoastaan haavoistansa, vaan myöskin puutteesta ja näljästä.
Kylän etevin pirtti oli määrätty upsiereille. Suomalaisten pirtit ovat varsin avarat ja puhtaat. Takka, jossa valkea palaa päreissä, on oven sivulla. Uunin piipun siasta on seinissä reppäniä, noin neljä kyynärää lattiasta. Katto ja seinien yläpuoli ovat savusta pikimustat, mutta alapuoli on pesty valkoiseksi. Tämmöiset pirtit eivät siis suinkaan ole niin huonoja, kuin luulisi. Mutta siinä huoneessa, jossa nyt Venäläisten haavoitetut upsierit lepäsivät, oli suuri lohkare takasta revitty alas; muuten niin valkoiset seinät olivat verellä tahratut.
Tähän pirttiin toi kaksi kasakkia vangitun Paavo Nissisen. Hän seisahtui oven ääreen, sidotuin käsin, ja katseli sitä viheliäisyyttä, joka oli hänen edessänsä. Vihan tunto vankeudestansa ja kansallisvaino isänmaansa sortajia vastaan eivät vielä olleet sammuneet hänen sydämessänsä, mutta yhtä suurella uteliaisuudella, kuin ylpeydellä silmäili hän vaikeroitsevia vihollisia.
Eräs saksalainen jäsenlääkäri sitoi par'aikaa haavoitettuja. Hän oli punaposkinen, lihava ukko rehellisellä katsannolla. Sidottuansa muutaman kasakki-upsierin haavan, meni hän Paavon luokse ja kysyi, oliko hän haavoitettu. Paavo ei ymmärtänyt sanaakaan hänen kysymyksestänsä, mutta toinen kasakeista, jotka olivat vartijoina, ilmoitti, että hän oli vanki. Tohtori viittasi Paavoa istumaan rahin päähän oven sivulla. Äänettä vanki teki lääkärin käskyn jälkeen.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin ovi taas aukeni ja eräs sotilas astui sisään. Se oli Kullneff. Hän tervehti ystävällisellä nyykäyksellä lääkäriä ja katseli ympärillensä. Ne, joilla vielä oli tajua tuntea häntä, kohtasivat hänen silmäystänsä hyväntahtoisella hymyllä, mutta toiset myrisivät kamalilla hourauksilla raakoja sanoja hampaittensa välissä. Kullneff ei ollut tottumaton tämmöiseen näkyyn, vaan kääriytyi huolettomasti takkiinsa ja rupesi levolle haavoitettujen viereen. "Tohtori", sanoi hän samassa, "antakaa minullekin rohtoja! Mutta jos eivät ne ole hyvän makuisia, heitän ne takaisin vasten kasvojanne".
"Oletteko haavoitettu" kysyi tohtori ihmetellen.
"Noh, sepä on hauska nähdä. Eihän se vaan liene pajunetin pistämä haava, sillä nuot riivatun Suomalaiset käyttävät pajunettiansa niin kelvottomasti, että harvoin päästävät vaivaisia sotamiehiämme hengissä pois. Suomalaiset ovat raakaa kansaa, joille ei ole siitä kyllä, että haavoittavat vihollisiansa ja ottavat heiltä aseet pois. He käyvät aina hengenkin perään. Sentähden saammekin alituisesti enemmän kuolleita, kuin haavoitettuja".
"Mitä pakisette, tohtori?" huusi Kullneff. "Minä käyn kyllä vapaana, aina siitä asti kuin Adlercreutz Siikajoella kielsi väkeänsä minua ampumasta. Suomalaiset tuntevat minut hyvin ja minä tiedän aivan varmaan, ett'ei yksikään heistä lähetä laukausta päälleni. Minä en tarvitse mitään Riian palsamia, tohtori! Mutta vähän karvasta sisällisesti, ymmärrättekö?"