Kello puoli neljä jälkeen puolen päivän ehtivät ensimmäiset laivat kanuunan kannon matkalle. Yht'aikaa rupesi heidän ukkosensa jyrisemään. Hirmuinen savu-paljous keijueli heidän päällänsä ja peitti väet ja laivat mastojen huippuun asti valkeisin pilviin. Lähinnä seuraavat laivat ulottuivat sitten luodillansa toisiinsa ja pukeuivat samaten sodan pilvikaapuun. Niin seurasi laiva laivaa. Ja sitä myöden kuin ne, kaikki purjeet huipuissa, liput ja viirit uljaissa mutkissa, peittyivät ukkospilviinsä, tulivat ne näkymättömiksi ja näyttivät katoavan syvyyteen, ei aaltojen syvyyteen, vaan valkean, salamoivan ja jyrisevän pilven syvyyteen, joka levittyi kuin liikkuva vuoristo pyöriviä höyryjä, merenpinnan ylitse.
Ulla Fersen, jonka kannesta, märssyistä ja huipuista uupumatta utelevia silmiä seurasi taistelun jokaista kohtaa, nosti yhden merkin toisensa perästä. Se ei ampunut laukaustakaan, mutta kuitenkin tuuli ajoi yhden ja toisen savupilven sen ylitse. Vaalean siniset hattarat tanssivat kuin keijuiset sen valkeiden purjeiden välillä, eksyneen luodin siellä täällä hyppiessä veden pintaa pitkin ja pirskoittaen valkeita vesityrskyjä, ehtimättä kuitenkaan rekatille.
Vaikka näytelmä olikin majesteetillista, tuli se pian naisille kärsimättömäksi, syystä että pauke ja jyske kävivät yhä huumaavaisemmiksi, savupilvet yhä tukalimmiksi, he menivät siis alas kajuttaan. Vanha parooni jäi laivan kannelle. Lisääntyvä kanuunain pauke kävi vihdoin niin kovaksi, että oli mahdoton kuulla puhetta. Neiti ja paroonitar istuivat muutamalle sohvalle kajutaan. Äiti likisti tyttären helmaansa, ja ainoasti katseilla ja liikenneillä osoittivat he toisillensa sääliänsä ja tuskaansa.
Taistelun kestäessä oli kuin jos tuuli, hämmästyneenä sen kauhuista, ei enään olisi uskaltanut hengittääkään. Se hiljeni vähitellen. Illaksi se tyveni tykkänään, niin että tulen täytyi molemmin puolin tau'ota, syystä etteivät laivat enään voineet temppuella.
Silloin alkoivat veneet liikkua, ja mahdottomat, veden päällä kulkevat linnoitukset liikkuivat vitkalleen soutolaivojen ponnistuksien avulla. Sitten miehitettiin valloitetut laivat ja molemmin puolin laitettiin sotajärjestys taasen kuntoon. Ruotsalaiset olivat vallottaneet yhden venäläisen linjalaivan ja venäläiset yhden ruotsalaisen. Kaikkia näitä järjestettäissä seuraavan päivän taisteluksi, siirtyivät vitkaan ja vähitellen savupilvet länteen päin. Silloin nähtiin Venäjän laivaston olevan täydessä työssä siirtymässä pois. Ruotsalaiset laivat jäivät samaan asentoon ja heillä oli siis, kun vaalea kesäyö levitti hiljaisuutensa vedenpinnan ylitse, kunnia omistaa sotatanner ja voitto, joka sai nimensä läheisen Suursaaren mukaan.
IV.
Suursaaren tappelun jälkeen purjehti Ruotsin laivasto Viaporiin. Siellä piti päätettämän mitä vankien kanssa oli tehtävä, laivaväen korjatessa niitä laivoja, jotka taistelussa olivat vahingoittuneet.
Täällä pyysi parooni vielä kerran päästä herttuan puheille. Sjöstjerna lähetti hänen veneellänsä päällyslaivalle.
Tuskin oli parooni päällyslaivalle ehtinyt, ennenkuin lippumerkillä
Sjöstjernakin sinne kutsuttiin.
Upseeri, joka otti hänet vastaan laskuportailla, ehti tuskin tervehtiä häntä, ennenkuin jo vei hänen herttuan huoneesen. Kun hän astui somasti koristettuun huoneesen, jonka akkunoista näköala merelle oli Viaporin saarien välitse avoinna, kummeksui hän suuresti, kun näki herttuan ja paroonin kaikessa tuttavuudessa istuvan sohvalla keskenänsä haastellen. Paroonin katsannossa ei näkynyt vangin nöyrää alammaisuutta, vaan huolettomuutta ja oman arvon tuntoa, joka ei ollut juuri sen näköistä kuin kunnioitus kuninkaalliselle henkilölle vaati. Herttua, joka ei laskenut pois rakasta piippuansa, oli käskenyt tarjota paroonillekin semmoisen. Keveitä savupilviä tuprueli siis heidän ympärillänsä.