Ympyriäiseen saliin, jota ainoasti kuutamo valaisi, pysähtyi seura. Sjöstjerna riensi pohjois-puolisille akkunoille, jotka hän avasi. Yhdestä hän oikaisi tähystimensä. Hän tarkasti parina minuutina, mitä hän näki. Vitkaan liikkuivat Suomen lahden aallot Itämerta kohden. Jokaisen laineen harjaa hopeoitsivat kuun säteet, ja vaihteleva näky: himeys aaltojen välissä ja valkeus niiden harjoilla, vaikutti meren suurenlaiseen katselemiseen tottuneen merimiehenkin tunteille elähyttävästi. Ihmissilmä ei eroittanut mitään rajaa taivaan ja aaltolan välillä. Mutta etäällä ulapalla liikkui kolme haamua, joiden muotoja vain tottunut silmä voi huomata ja eroittaa. Sjöstjerna tunsi heti vainoojansa. Sitte kuin hän tarkkaan oli arvannut tuulen suunnan, purjeiden asennon lähimmäisellä rekatilla sekä verraten mastotuksen korkoa laivan pituuteen ja määrännyt sen asennon joutui hän siihen päätökseen, että hänen muuttamaansa suuntaa ei ollut huomattu tahi ei ainakaan hänen tuumaansa oivallettu, koska ei kukaan kääntynyt sitä estämään, vaan päin vastoin lähimmäinen näkyi niin paljon kuin mahdollista seuraavan hänen jälkiänsä. Hänen täytyi siis vielä tänä yönä kulkea vaarallisen Seele-salmen lävitse, ennenkuin viholliset ehtisivät niin pitkälle länteen päin, että hän taas joutuisi heidän näkö-piiriinsä.
Nyt hän kääntyi paroonin puoleen. "Jääkää hyvästi, herra parooni," sanoi hän. "Kaipauksella otan teiltä jäähyväiset. Toivotan teille rauhaa ja menestystä kodissanne. Minua surettaisi, jos te pitäisitte tarpeellisena, että minä heittäisin toivoni vielä saada tavata teitä."
Parooni näkyi taas olevan hämillään. "Minusta olisi miellyttävää saada tervehtiä teitä huoneessani ystävänä ja vieraana tervetulleeksi, herra kapteeni," sanoi hän.
"Terve-tuloa meille!" huudahti paroonitar. "Minä olen ruvennut lempimään teitä kuin omaa poikaani. Minä pyydän teitä tulemaan meille niin pian kuin mahdollista!"
Sjöstjerna painoi ainoasti hänen kätensä sydämmellensä ja huulillensa.
Vaieten tarttuivat sitten Natalia ja hän toisiensa käsiin. Heidän katseensa yhtyivät kuutamossa, ja nepä sanoivatkin tarpeeksi.
Kun Sjöstjerna astui ulos veräjästä, seisoi Telepnoff siellä; hänkin niinikään otti jäähyväiset, laverrellen koko joukon kohteliaisuuksia. Mutta Sjöstjernan oli kiire ja hän tahtoi pian lopettaa jäähyväiset. Kuitenkin tarttui, juuri mennessänsä, vanha tornin vartija hänen käsivarteensa.
Stolpe lähensi vanhat, kovettuneet kasvonsa ihan likelle nuoren merimiehen kasvoja ja katseli tirkistävillä silmillänsä häntä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia ja tunkea niiden lävitse. Vihdoin laski hän kätensä huulillensa, ja sanoi: "Näiden takana lepää suuri salaisuus. Mutta vala sitoo kieleni. Etsikää itse valoa, herra; ja te sen löydätte."
Tämän sanottuansa riensi vanhus torniin. Sjöstjerna tirkisteli hetken hänen peräänsä, mutta lähti pian sotilaittensa etupäässä alas rantaan. Vene kiiti nopeasti rekatille, ja kun sen päällikkö taasen seisoi kannellansa, täytettiin uudestaan purjeet. Hän seurasi, niin paljon kuin tuuli antoi myöden, Hiidenmaan eteläistä rantaa. Vähitellen joutui valotorni näkymättömiin, sitä myöden kuin rekatti risteili edemmäksi Seele-salmessa, sen vaarallisien luotojen ja karien välitse, petollisesti lymytyt leikkivän kuutamon kiiltämöön.