Kun Sjöstjerna oli jättänyt tornin salin, astui neiti Natalia muutaman etelä-puolisen akkunan luo ja katseli sieltä rekattia. Usein levisi tosin sumu hänen silmillensä, mutta hän pyhkäsi sen pois, selvemmin nähdäksensä somamuotoisen rekatin, joka tuolla hiljallensa keijui, odottaessaan päällikköänsä.
Ei parooni eikä paroonitarkaan häntä häirinnyt. He olivat istuneet sohvalle ja puhelivat nyt keskenänsä siitä mitä oli tapahtunut.
Kreivi Telepnoff astui sisälle jäähyväisiä ottamaan. Mutta parooni, joka nyt taasen oli omassa kodissaan, piti itsensä velvollisena kaikin puolin täyttämään, mitä häneltä, kohtelijaana ja vierasvaraisena isäntänä, voitaisiin vaatia. Hän pyysi kreivin odottamaan, kunnes hevoiset pantaisiin valjaisin vaunujen eteen, ellei kreivi tahtoisi jäädä yöksi Marienhag'iin. Telepnoff oli kuitenkin jo ollut niin kauvan kotoansa pois, että hän halusi päästä sinne. Parooni kutsui vartijan ylös ja lähetti hänen käskemään torniin palvelijoitansa.
Niitä varrotessa jäi seura tornisaliin. Kreivi Telepnoff läheni neiti Nataliaa. "Vihdoinkin," sanoi hän, "hän poistuu. Olemmehan olleet kummallisissa seikoissa osallisina, neitiseni! ja onhan meillä nyt syytä iloita, kun olemme niistä päässeet. Tiedän, että ainoasti paroonin salaopillisuuden kautta olemme vapaiksi päässeet, ja senpätähden en sitä enään milloinkaan moitikaan. Päinvastoin minä itsekin toivoisin pääseväni vapaamuurariksi, vaikka en niin suuriarvoiseksikaan kuin hän. Mutta mitä sanotte, neiti Natalia, ettekö iloitse vapaudestanne?"
"Enkö iloitsisi," vastasi hän, "kun taasen olen päässyt kotiin omaisieni kanssa! Olettehan tekin mielissänne, kreivi Telepnoff?"
"Teidän tähtenne minä enimmin iloitsen, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta jo on aika, että suoraan sanon teille, mitä sydämmeni kätkee. On paras puhua, ennenkuin arvaamattomat seikat taasen sen estävät. Mikä minusta vankeutemme aikana oli katkerinta, oli nähdä teidät toisen vallan alaisena. Omaa vapauttani kaipasin vähemmin, ja minusta olisikin ollut kaksinkertainen tuska itse olla vapaana, kun te olitte vankina. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, neiti, siitä olen varma. Te olette tähän asti, ollessanne vapaana ja rauhassa viettäen nuoruuttanne kodissanne, pitänyt tunteitani leikkinä. Nyt, kun olemme yhdessä kärsineet vankeutta, toivon että te vakaammalla mielellä katselette elämää, ja huomaatte, että teidän tulee enemmän miettiä asiaa, ennenkun vastaatte siihen, mitä teille nyt virkkaan. Neiti Natalia, minä pitäisin itseäni onnellisimpana ihmisenä, jos ette työntäisi sydäntäni ja kättäni luotanne."
Neiti Natalia vavahti säikähdyksestä. Nuoren immen sydäntä viilsi monet erilaiset tunteet. Mutta hän oli jo, juuri tänä päivänä, päättänyt sydämmensä tulevaisen kohtalon. Hän vastasi päättävästi ja arvollisesti: "Kreivi Telepnoff, te olette meidän naapurimme ja minun lapsuuteni ystävä. Minä olen varma siitä, ettette tyytyisi minuun. Minä omituisuuksineni, vaatimuksineni ja oikkuineni tahi miksi niitä nimittänette, en voisi tehdä teitä onnelliseksi. Muutenkaan en voisi erota vanhemmistani. Muistakaa, että Reinhold veljeni melkein aina on virkansa toimituksissa. Jättäisikö tytärkin rakastetut vanhempansa?"
Kreivi Telepnoff oli äänetönnä kuunnellut jokaista sanaa, jonka tyttö hiljaa mutta päättäväisellä vakavuudella oli sanonut. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustansa. Hän vaan suonenvedon tapaisesti painoi kädet sydämmellensä ja hankalasti eroitti yhteen puserretut huulensa. Vihdoin sanoi hän, sammaltaen. "Kuitenkin tiedän, neiti Natalia, että isänne toivoisi teidän myöntyvän pyyntööni. Mutta yhden seikan huomaan, minä olen valinnut pahan ajan; minä olen asian esittänyt tarkemmin sitä arvelematta. Ollessamme rekatilla en kuitenkaan ollut sokea: mutta todellakin, enhän voinut pelätä, että keisarittaremme ja maamme vihollinen olisi teidän arvoiseltanne naiselta saavuttanut niin suuren huomion. Luulenpa tietäväni, ett'ette te tahdo pahoittaa isänne mieltä, antamalla minulle kieltävän vastauksen. Sentähden palaan takaisin, jahka tuo purjehtija tuolla on tykkönään kadonnut näkyvistämme. Hän on nyt matkalla täysin purjein. — Kummallista, hän näkyy pyrkivän Seele-salmeen!"
Nyt kuului juostavan käytävää myöden tornille päin. Ne olivat paroonin palvelijoita, he kiiruhtivat portaita myöden ylös ja heittäyivät ilokyyneleitä vuodattaen isäntänsä ja hänen puolisonsa jalkoihin.
Mieltä liikuttavaa oli nähdä maaorjien riemua, taasen tavatessaan lempeän ja hyvän isäntänsä. Nataliakaan, jota kaikki heidän alammaisensa rakastivat, ei voinut pidättää kyyneliänsä, kun uskolliset palvelijat suuteleivat hänen jalkojansa ja vaatteidensa liepeitä.